Monet poliittiset toimittajat ovat nostaneet esille yllättävän nimen, Seppo Kääriäinen, kun heiltä on kysytty suosikkibloggaajaa tai -kommentoijaa somessa. Ensinnäkään internetin maailma ja keski-ikän ylittänyt keskustapoliitikko eivät tunnu kovin mediaseksikkäältä yhtälöltä, mutta näin vain on.
Tapasin Nykypostin reportterina Kääriäisen vuosituhannen vaihteessa hänen kotonaan Iisalmen Kääriälässä, pitkän pirttipöydän ääressä. Mies oli asettunut asumaan entiseen lapsuudenkotiinsa. Leppoisampaa ja hurmaavampaa isäntää olisi saanut hakea. Roimasti laihtuneen keskustan luottomiehen kanssa puheenaiheet rönsyilivät Brysselin herrojen edesottamuksista sydäntä lähellä olevan Ylä-Savon asioihin. Yhdeksi merkkipaaluksi urallaan keskustan tuolloinen varapuheenjohtaja mainitsi kunnian saada lukea pääkaupungin Taiteiden yössä Aku Ankkaa Savon murteella.
Mitä taas twiittailuun tulee, ministerinäkin, varapuhemiehenä, keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajana ja puoluesihteerinä toiminut valtiotieteiden tohtori pesee lajissa ainakin Donald Trumpin mennen tullen. Esimerkiksi poimitut otteet ovat yli kuukauden takaa, mutta niistä heijastuu hyvin luonnon kanssa tasapainossa elävän vaikuttajan elämänkatsomus, jota kaupungin häly ei häiritse, eikä hallitse.
30. maaliskuuta: Tauno Palon ”Ruusu on punainen” (1967) puhuttelee. ”Turhaanko? Ei, mutta tunnustakaa. Ei miekalla oikeutta saa.” Siinäpä miettimistä.
14. huhtikuuta: Syyria panee lainaamaan Mauno Koivistoa: ”…kaikkein tärkeintä elämässä on, että ei jouduta elämään jonkun pahan tai jatkuvan uhan alla.”
15. huhtikuuta: Västäräkki liiterin harjalla. Töyhtöhyyppä pellon kupeessa. Kurkipari purolla. Lenkillä mietittyä: Oikeassa olemisen pakkomielle on paha tauti.
24. huhtikuuta: Harkimo & kumpp. kirvoittavat keskustelua toimintatavoista. Paljon korjaantuu, jos itse kukin lopettaa tahallisen väärinymmärtämisen.
Nyt, kun keskusta sekoilee taas olan takaa, Sipilän hallitus kurittaa köyhiä ja Väyrynen sooloilee tahollaan, järjen ääni kuuluu Kääriäisen suusta, jonka ajatukset ovat kuin japanilaisia haikuja tai Risto Rasan runoja. Tämän yläsavolaisen ajatteluun yhdistyvät kosmopoliittisuus ja positiivinen junttius poikkeuksellisella tavalla. Siksi Kääriäisen persoona viehättää niitäkin, jotka eivät ole kepulaispoliitikoista suuremmin perustaneet.
Kääriäisen valtteja ovat luontainen karisma ja charmikkuus, jota tavallinen ja kotiseuturakas ihminen voi parhaimmillaan edustaa. Mitä se paljon puhuttu karisma sitten on? Kun Lenita Airisto ja kumppanit olivat 1960-luvulla lanseeraamassa tätä uutta termiä suomalaiseen keskustelukulttuuriin tv-ohjelmassa Jatkoaika, sitä puntaroitiin ahkerasti naistenlehdissä ja muissa viihteellisissä julkaisuissa. Valittiin karismaattisia ja toisaalta epäkarismaattisia suomalaisia. Perään todettiin, että karismaa joko on tai ei ole. Se on synnynnäistä, eikä sitä voi hankkia esimerkiksi opiskelemalla. Esiintymiskoulutus oli tuolloin vielä lapsenkengissään.
Muun muassa Jörn Donner kuului Airiston karismaattisina pitämiin henkilöihin, samoin kuin Jatkoajassa niin ikään vieraillut pääministeri Mauno Koivisto, joka lateli tyynen rauhallisesti madonlukuja taloutemme nykytilasta. Tv-katsojat hurrasivat rusetin tavaramerkikseen ottaneelle Manulle, koska heillä menivät faktat ja sketsit sekaisin.
Karisma voi olla myös pahan pojan charmia, mikä tavallaan selittää Donnerin ja vaikkapa muusikoista Remu Aaltosen kestosuosion. Kaupungeista esimerkiksi Lahtea on pidetty toistuvasti epäkarismaattisena paikkana; päijäthämäläiset ovat tunteneet maagista vetoa Helsingin ja Tampereen suuntaan. Silloinkin, kun Lahti on yrittänyt toimia edelläkävijänä jossain hankkeessa, homma on sössitty huonolla markkinoinnilla.
Olemme tulleet kuuluisaksi radiomastojen ja hyppyrimäkien lisäksi – ja nyt käytän tätä liian usein väärin ymmärrettyä sanaa – megalomaanisista, eli suuruudenhulluista kauppakeskuksistamme. Samalla lähipalvelut ovat kuihtuneet. Kuinka ollakaan viimeisimmän sellaisen, vuonna 2011 valmistuneen kolossin nimi on Karisma.
Ilkka Isosaari