Kaikista ei tule uusia Litmasia ja Selänteitä

Egotrippi-yhtyeen Mikki Kauste vuodatti julkisesti kyyneleitä, kun hänen 12-vuotias poikansa pudotettiin espoolaisen jalkapallon junioriseuran edustusjoukkueesta harrasteryhmään. Miehen ulostulo kertoo tavallaan hyvin surullisella tavalla, millaiseen kurimukseen nuorison liikuntaharrastuksen kanssa on ajauduttu Suomessa.

Sitä mukaa, kun pakollisia liikuntatunteja on vähennetty ja koulu päästetty luistamaan liikuntakasvatuksesta, vastuuta on yritetty sälyttää vanhempien harteille. Liikunnasta on tullut enemmänkin rikkaiden perheiden erioikeus, ja sitä harrastavat tähtäävät entistä vakavammin huippu-urheilijoiksi. Kaikista lahjakkuuksista ei kuitenkaan saada minkäänlaisella supervalmennuksellakaan uusia Jari Litmasia tai Teemu Selänteitä.

Niin marginaalia urheilulajia ei taida nykypäivänä enää ollakaan, etteikö se vaatisi taloudellisia uhrauksia. Viimeistään huippuluokan varusteet maksavat pienen omaisuuden. Jääkiekosta tulee helposti harrastelaji vain varakkaiden perheiden lapsille, jollet ole suoraan jälkipolvessa sukua jollekin maajoukkuetason virtuoosille. Jopa yleisurheilua harrastavien nuorien vanhemmilta vaaditaan panostuksia, jos he haluavat jälkikasvunsa pääsevän yhtään pitemmälle.

Omassa nuoruudessani harva koululainen kuului urheiluseuraan. Silti liikunta oli olennainen osa vapaa-aikaa. Seuran jäsenetkin harjoittelivat oma- ja vapaaehtoisesti. Perjantaina oppituntien jälkeen saatoimme mennä kaverini kanssa hakkaamaan ensin tunniksi tennistä Kisapuistoon, sen jälkeen juoksimme kevyen viiden kilometrin lenkin, kävimme uimassa ja ehkä nostelemassa puntteja, ja välimatkat kuljettiin polkupyörällä. Silti ehdittiin vielä hyvin elokuvateatteri Kinemaan, myöhäisillan näytökseen, katsomaan Clint Eastwoodin tai Charles Bronsonin uusinta toimintapätkää. Uni tuli myöhäisen iltapalan jälkeen kuin itsestään. Talvella talsittiin luistimet kaulassa tai lätkämailan varressa lähiökaukalon äärelle norkoilemaan, josko saataisiin peli aikaiseksi sekalaisella porukalla. Se oli sen ajan ”kaikki pelaa” -ideologiaa käytännössä.

Nyt tuntuu, että seuran jäsenyys on elinehto liikkumiselle. Ne nuoret, jotka eivät tähtää huipulle ja maksa seurojen jäsenmaksuja lihottavat pakaroitaan tietokoneen ääressä. Toisaalta tiedän, että on myös vanhempia, jotka ovat jopa tyytyväisiä, että kakarat istuvat himassa hengittämässä sisäilmaa, eivätkä ”harhaile kartsalla perehtymässä huumeiden käyttöön” tai saamassa muita vääriä vaikutteita, kuten ottamassa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Jostain kumman syystä vanhoilla päivillään liikuntavihamieliseksi tulleen isäni mukaan Lahden Hiihtoseurassakin opittiin kunnolla ainoastaan tupakanpolton alkeet.

Vielä lukiossa joukkuelajeissa liikunnanopettaja jakoi meidät A- ja B-ryhmiin, jotta saisimme tasaväkisemmät ja vauhdikkaammat pelit aikaiseksi. Tuskinpa kukaan alempaan ryhmään joutunut sai siitä mitään pysyviä traumoja itselleen. Päinvastoin putoaminen B:n sakkiin tiesi entistä suurempaa yritystä ja harjoittelua vapaa-ajalla.

Olen seurannut itsekin isänä uima-altaan, futiskentän ja jääkiekkokaukalon laidalla, miten ylivaativat vanhemmat yrittivät paikata jälkikasvunsa suorituksilla omia lapsuutensa pettymyksiään urheilussa. Välillä lapsi ei ole ollut tippaakaan kiinnostunut lajista, jonka jompikumpi vanhemmista on hänelle valinnut. Olen nähnyt vierestä, miten liian aikaisin uimaseuraan pakotettu lapsi on saanut todistuksen uimataidosta, vaikka ei ole uskaltanut edes hypätä veteen altaan matalassa päässä. Ja jalkapalloseuran harjoituspelin, jossa jatkuvasti painostaneen joukkueen turhautunut maalivahti ja saman porukan libero mieluummin nahistelivat keskenään kuin keskittyivät pelitapahtumiin.

Pahinta on ollut kuitenkin joidenkin vanhempien ylimitoitettu ja raivokas kiihko, jolla lapseen kohdistuneet odotukset ovat purkautuneet. Miten tutuiksi ovatkaan tulleet junioria innokkaammin pelitapahtumiin eläytyneen isän tai äidin homottelut vastapuolen pelaajille tai ”Tapa se” -kannustushuudot. Eikö urheilun pitänyt olla alun perin iloista leikkiä?

Ilkka Isosaari

JÄTÄ KOMMENTTI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kolumnistin muut kolumnit

KOLUMNISTIT

Ilen Hajatelmat

Melastelua

Papin Palsta

Sporttinurkka

Ville Skinnari

ARTIKKELIT

Kirjastovirkailija Päivi Partanen: Jokaisella on erilainen lukukokemus samasta kirjasta
Valokuvaaja Antti Sepponen: Lahden dokumentointi valokuvin on lähellä sydäntäni
Aluevaltuutettu Seppo Korhonen: Aluevaltuutettuja ei kiinnosta pienen ihmisen hätä
ITE-taiteilija Kari Ruotsalainen: Lahtelainen taiteilija olisi kätkenyt selkeän sanoman ympäristötaideteokseen
Puheenjohtaja Anneli Peltokukka Nikkilä on julkisen liikenteen osalta paitsiossa Lahdessa
Reijo Mäki-Korvela: Kisapuiston stadionhankkeessa johtajuuden puute
Osallistuvan budjetoinnin kautta saadaan frisbeegolfrata Etelä-Lahteen
Kirkkoherra Heikki Pelkonen: Launeen seurakunnalle ystävyysseurakunta Virosta
Lähikuvassa Lahden uusi liikuntajohtaja Aleksi Nyström
Puheenjohtaja Vesa Lempinen: Aurinkovoimalainvestointi tehtiin ennen kaikkea imagomielessä
Kaupunginjohtaja Pekka Timonen: Olen ollut Lahteen hyvin tyytyväinen
Kitaristi Mika Jokinen: Tämä on ollut Pääesiintyjien paras kesä tähän mennessä
Muusikko Vesa Haaja: Kesällä pitää ottaa iisisti ja uida mahdollisimman paljon
Marja-Leena Vierumäki: Uiminen ja kukkienhoito kuulu kesään
Puheenjohtaja Tapio Irri Lasten leikkialueet tulee olla turvallisia ja lähellä kotia
Veijo Vierumäki: Miestenpiiri keräsi 100 laatikollista apua Ukrainaan
Heikki Laine: Kesään kuuluu aina mökkeilyä ja pesäpalloa
Kirjastovirkailija Noora Tanska: Dekkarit ovat kestosuosikkeja kirjastoissa
Kirjailija Kalle Veirto: En tykkää olla ilman paitaa, vaikka olen lihaksikas
Hallituksen jäsen Juha-Pekka Forsman: Laune on paras paikka Lahdessa
ARKISTO