Ilen Hajatelmat

Kaikista ei tule uusia Litmasia ja Selänteitä

Egotrippi-yhtyeen Mikki Kauste vuodatti julkisesti kyyneleitä, kun hänen 12-vuotias poikansa pudotettiin espoolaisen jalkapallon junioriseuran edustusjoukkueesta harrasteryhmään. Miehen ulostulo kertoo tavallaan hyvin surullisella tavalla, millaiseen kurimukseen nuorison liikuntaharrastuksen kanssa on ajauduttu Suomessa.

Sitä mukaa, kun pakollisia liikuntatunteja on vähennetty ja koulu päästetty luistamaan liikuntakasvatuksesta, vastuuta on yritetty sälyttää vanhempien harteille. Liikunnasta on tullut enemmänkin rikkaiden perheiden erioikeus, ja sitä harrastavat tähtäävät entistä vakavammin huippu-urheilijoiksi. Kaikista lahjakkuuksista ei kuitenkaan saada minkäänlaisella supervalmennuksellakaan uusia Jari Litmasia tai Teemu Selänteitä.

Niin marginaalia urheilulajia ei taida nykypäivänä enää ollakaan, etteikö se vaatisi taloudellisia uhrauksia. Viimeistään huippuluokan varusteet maksavat pienen omaisuuden. Jääkiekosta tulee helposti harrastelaji vain varakkaiden perheiden lapsille, jollet ole suoraan jälkipolvessa sukua jollekin maajoukkuetason virtuoosille. Jopa yleisurheilua harrastavien nuorien vanhemmilta vaaditaan panostuksia, jos he haluavat jälkikasvunsa pääsevän yhtään pitemmälle.

Omassa nuoruudessani harva koululainen kuului urheiluseuraan. Silti liikunta oli olennainen osa vapaa-aikaa. Seuran jäsenetkin harjoittelivat oma- ja vapaaehtoisesti. Perjantaina oppituntien jälkeen saatoimme mennä kaverini kanssa hakkaamaan ensin tunniksi tennistä Kisapuistoon, sen jälkeen juoksimme kevyen viiden kilometrin lenkin, kävimme uimassa ja ehkä nostelemassa puntteja, ja välimatkat kuljettiin polkupyörällä. Silti ehdittiin vielä hyvin elokuvateatteri Kinemaan, myöhäisillan näytökseen, katsomaan Clint Eastwoodin tai Charles Bronsonin uusinta toimintapätkää. Uni tuli myöhäisen iltapalan jälkeen kuin itsestään. Talvella talsittiin luistimet kaulassa tai lätkämailan varressa lähiökaukalon äärelle norkoilemaan, josko saataisiin peli aikaiseksi sekalaisella porukalla. Se oli sen ajan ”kaikki pelaa” -ideologiaa käytännössä.

Nyt tuntuu, että seuran jäsenyys on elinehto liikkumiselle. Ne nuoret, jotka eivät tähtää huipulle ja maksa seurojen jäsenmaksuja lihottavat pakaroitaan tietokoneen ääressä. Toisaalta tiedän, että on myös vanhempia, jotka ovat jopa tyytyväisiä, että kakarat istuvat himassa hengittämässä sisäilmaa, eivätkä ”harhaile kartsalla perehtymässä huumeiden käyttöön” tai saamassa muita vääriä vaikutteita, kuten ottamassa kontaktia vastakkaiseen sukupuoleen. Jostain kumman syystä vanhoilla päivillään liikuntavihamieliseksi tulleen isäni mukaan Lahden Hiihtoseurassakin opittiin kunnolla ainoastaan tupakanpolton alkeet.

Vielä lukiossa joukkuelajeissa liikunnanopettaja jakoi meidät A- ja B-ryhmiin, jotta saisimme tasaväkisemmät ja vauhdikkaammat pelit aikaiseksi. Tuskinpa kukaan alempaan ryhmään joutunut sai siitä mitään pysyviä traumoja itselleen. Päinvastoin putoaminen B:n sakkiin tiesi entistä suurempaa yritystä ja harjoittelua vapaa-ajalla.

Olen seurannut itsekin isänä uima-altaan, futiskentän ja jääkiekkokaukalon laidalla, miten ylivaativat vanhemmat yrittivät paikata jälkikasvunsa suorituksilla omia lapsuutensa pettymyksiään urheilussa. Välillä lapsi ei ole ollut tippaakaan kiinnostunut lajista, jonka jompikumpi vanhemmista on hänelle valinnut. Olen nähnyt vierestä, miten liian aikaisin uimaseuraan pakotettu lapsi on saanut todistuksen uimataidosta, vaikka ei ole uskaltanut edes hypätä veteen altaan matalassa päässä. Ja jalkapalloseuran harjoituspelin, jossa jatkuvasti painostaneen joukkueen turhautunut maalivahti ja saman porukan libero mieluummin nahistelivat keskenään kuin keskittyivät pelitapahtumiin.

Pahinta on ollut kuitenkin joidenkin vanhempien ylimitoitettu ja raivokas kiihko, jolla lapseen kohdistuneet odotukset ovat purkautuneet. Miten tutuiksi ovatkaan tulleet junioria innokkaammin pelitapahtumiin eläytyneen isän tai äidin homottelut vastapuolen pelaajille tai ”Tapa se” -kannustushuudot. Eikö urheilun pitänyt olla alun perin iloista leikkiä?

Ilkka Isosaari

JÄTÄ KOMMENTTI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kolumnistin muut kolumnit

KOLUMNISTIT

Ilen Hajatelmat

Melastelua

Mika Kari

Papin Palsta

Sporttinurkka

Ville Skinnari

ARTIKKELIT

Kaakkois-Turkin nähtävyydet – Kemer Turkin Riviera
Suunnitteluinsinööri Carita Uronen: Tuhkimontieltä ei tule ajoyhteyttä Helsingintielle
Kirkkoherra Heikki Pelkonen: Seurakuntaneuvosto haluaa, että tilaratkaisut on tehtävä välittömästi
Kaavoitusarkkitehti Markus Lehmuskoski: Liian korkeat kerrostalot eivät sovi Liipolaan
Valtuustotukea käytettiin Lahdessa värikkäästi – Vihreät hankkivat kalliin älytelevision ja Kokoomus maksoi vuokrakulujaan valtuustotuella
Filosofian maisteri Elina Salomaa: Some mullisti mediatapahtuman katselukokemuksen, muttei television valta-asemaa
Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset sekä Ratia suhtautuvat kriittisesti valtuustotukeen
Tutkija Marjo-Riitta Liukkonen: Hennalaan pitäisi perustaa sisällissotamuseo
Keskusta, Vihreät ja Vasemmistoliitto kannattavat kohtuullista valtuustotukea
Kirjailija ja metsätalousinsinööri Juha Inovaara: Halusin tallentaa metsäteollisuuden murrosajat jälkipolville
Lahtelaiset demarit ja kokoomuslaiset ovat myötämielisiä valtuustotuelle
Kirjailija Raija Oranen: Lukijan täytyy saada pala ikuisuutta
Elä terveesti, mutta mistä löytyy apu sairaalle?
Pro Lahti -ryhmän Kalle Aaltonen: Huumeongelma pitäisi reilusti myöntää, eikä vain lakaista sitä maton alle
Mirva Illi-Lampio: Perhekahvilat ovat tärkeitä vertaistuellisia kohtaamispaikkoja
Harri Tele: Vintage-ihmiset ovat tietoisia kuluttajia, joille tavaran laatu merkitsee paljon
Kaupunginjohtaja Pekka Timonen: Lahdessa tilakeskus pohtii, miten palvelut ja tilat sopivat toiminnallisesti yhteen
Muusikko Vesa Haaja: Pääesiintyjät soittaa hyväntuulista rillumareikeskikaljakuppilajazzbillyä
Terve ikääntyminen ja elämäntavat Miestenpiirissä
Toimitusjohtaja Jukka Anttonen: Uudenpellonkadun kevyenliikenteenväylästä on tehty jo suunnitelma
ARKISTO