Alan olla aika lailla lopen kyllästynyt koko Facebookiin. Olen jo pitkään ajatellut hävittää koko linkin tietokoneeltani, mutta välillä fb-kavereista parhaimmat heittävät naamakirjaan jotain lähtemättömän nerokasta, ja ne suurimmat idiootit jotain sietämättömän tyhmää, mikä on pakko jakaa toisille.
Valehtelisin myös, jos en tunnustaisi ottaneeni näistä neronleimauksista tai kömpelyyksistä vaikutteita tälle palstalleni. Uusnatsien ja suvakkien sanallisessa mittelössä on aina jotain elämää suurempaa. En olisi ikinä uskonut, että suhteellisen älykkäinä aikaisemmin pitämäni suomalaiset sortuvat niin ala-arvoiseen keskusteluun, mitä Facebookissa pahimmillaan käydään. Eräskin entinen kunnallispoliitikko viljelee viesteissään sellaista törkyä, että entiset pornolehdetkin olisivat kalvenneet sen rinnalla.
Facebookista tuli heti syntyessään oivallinen työkalu viihdelehdistössä työskenteleville toimittajille, siksi otin osaa tähän muotivillitykseen. Naamakirjalla sai näppärästi yhteyden Suomen pintajulkkiksiin. Se ei myöskään vaatinut Seiskan tai Oho-lehden nuorilta juorupalstan tekijöiltä sen kummempaa teknistä taitavuutta.
Eniten vihaan niin sanotuista fb-kavereistani niitä kaikkien alojen besserwissereitä ja omaan napaansa tuijottavia narsisteja, jotka raportoivat henkilökohtaisesta elämästään useamman kerran vuorokaudessa täysin tyhjänpäiväisiä ja yhdentekeviä tiedonantoja. He kehuskelevat materiaalihankinnoillaan, kun heillä menee hyvin, mutta valittavat joka ikisestä pikku vastoinkäymisestä ja ovat sääliä kerjäämässä, kun heillä menee huonosti.
Tunnustan, että olen itsekin syyllistynyt samaan Facebookissa aloitellessani. Helvetti, että nolotti lukea niitä viestejä jälkikäteen! Besserwissereiden taas täytyy saada viimeinen sana itselleen joka ikisessä nettikeskustelussa. Se on helppoa, kun inttää loputtomasti vastaan.
Härskeimmät tyypit hakevat jopa työpaikkaa, pummaavat rahaa tai kerjäävät rahoitusta etelänmatkalleen johonkin epämääräisen hyväntekeväisyysprojektiin vedoten. Tai ehkä se ei ole härskeyttä, vaan hädästä kumpuavaa luovaa nerokkuutta.
Näiden rinnalla ne, joiden viestityksistä saa lukea tarkan kuvailun jokaisen Tinder-osuman ulkonäöstä tai nähdä valokuvan äsken nautitusta ruoka-annoksesta, ovat sinänsä pieni harmi. Siitäkin huolimatta, että viime mainittujen päivityksistä ei ole enää pitkä matka vessassa käyntien raportointiin, aamu-ulosteen rakenteen erittelyyn tai suosikkinaintiasentojen esittelyyn.
Aivan oma lukunsa ovat ne kaveri-nimikkeen alla kirjoittavat henkilöt, jotka pyytävät toistuvasti kertomaan, missä olen hänet ensimmäistä kertaa tavannut tai miten kuvailisin häntä yhdellä sanalla. Sen jälkeen pyydetään lähettämään viesti kiertokirjeenä eteenpäin tai sinut poistetaan kaveripiiristä. Arvatkaapa vain, olenko noudattanut toivomusta, joka kuulostaa pikemminkin uhkavaatimukselta.
Kerron nyt suoraan ja julkisesti, että voitte jättää minut jatkossakin aivan vapaasti tällaisen hölynpölyn ulkopuolelle. En aio myöskään osallistua typeriin gallupeihin, joissa kysellään, pitääkö leivän päälle latoa kinkku- vai juustosivu ensimmäiseksi tai miten päin vessapaperirulla tulisi laittaa sille tarkoitettiin telineeseen.
Ajattelin pitää myös taukoa julkisessa kirjoittelussa, eli lopetan pestini Omalähiön kolumnistina toistaiseksi tähän. Tuntuu, että olen sanottavani sanonut, ja paukut alkavat olla vanhalla miehellä vähissä. Tämä on puhtaasti minun henkilökohtainen ratkaisuni. Matka Omalähiö-lehden kanssa alkoi 1.4.2011 ja on sujunut tähän päivään asti katkeamattomana ketjuna. Pitkän toimittajaurani aikana en ole ollut koskaan yhtä ihanan työyhteisön kanssa tekemisissä.
Toivottavasti joku nuorempi, ja mielellään nainen, jatkaisi tämän jälkeen vuoropuhelua jo sinänsä viisaiden etelälahtelaisten kanssa. Keski-ikäiset miehet ovat melskanneet tässä maassa aivan tarpeeksi. Kiitos, Omalähiö ja kiitos, lukijat!
Ilkka Isosaari