Ensi sunnuntaina vietetään rukoussunnuntaita. Pyhäpäivän tekstit kutsuvat kirkkoihin kiittämään rukouksen mahdollisuudesta sekä muistamaan kärsiviä, sairaita ja uupuneita rukouksin. Seurakunta tuo oikeastaan kaikkia seurakuntalaisia Jumalan eteen esirukouksessa jokaisena sunnuntaina.
Rukous on ennen kaikkea yhteyden ilmaisu. Luotamme siihen, että rukouksellamme on vastaanottaja. Rukous on kristitylle kuin hengittämistä. Joka hengittää, se elää. Jos lakkaamme hengittämästä, emme enää eläkään. Rukous kertoo uskonelämän toimivuudesta. On luonnollista, että luotu kaipaa yhteyttä luojaansa. Rukoussunnuntai kutsuu jokaista toivon näköalaan. Rukous avaa näkyvään maailmaan Jumalan todellisuuden, rukouksessa katsellaan korkeammalta. Rukouksen voimasta näemme toivoa sielläkin, minkä suhteen olemme toivottomia.
Rukoileminen on Kirkon tutkimuskeskuksen galluppien mukaan suosittua kansan keskuudessa. Suomalainen erityispiirre on, että pidämme rukoilemisen yksityisasiana. Siitä mitä kerromme Jumalalle, ei muiden ole tarvetta kuulla. Keski-Euroopassa rukoileminen saattaa olla julkisempaa. Se voi luoda yhteyttä toisiin. Ennen kaikkea on tärkeää rukoilla niin, mikä itsestä tuntuu hyvältä. Jeesuskin mainitsee, että on rukoiltava nöyrästi ilman, että tekee siitä ulkokultaista toimitusta.
Olisiko tänä sunnuntaina hyvä tulla kirkkoon ja rukoilla? Tai milloin olet itse viimeksi huokaissut Jumalan puoleen? Raamattu tahtoo meitä asiassa tukea: ”Vanhurskaan rukous on voimallinen ja saa paljon aikaan.”
Siunattua kevättä!
Ville Hakulinen
Vappuna oli hyvä tilaisuus puhua Suomesta ja tulevaisuudesta. Vähän yli 100-vuotias Suomi on ollut vaikeuksista huolimatta kansainvälinen menestystarina. Suomen taloudella menee nyt paremmin, mutta saavutettu kasvu ei kuulu kaikille. Liian moni pienituloinen ikäihminen joutuu rahapulassa valitsemaan ruoan ja lääkkeiden väliltä. Nuorten syrjäytyminen, päihde – ja mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet. Erityisesti huumeiden käyttö on lisääntynyt huomattavasti. Syyt ovat syvällä eikä tilanteen korjaamiseen riitä vain hallinnolliset uudistukset. Tarvitaan uudenlaista otetta johtamiseen, mutta samalla myös toisista välittämiseen. Sitä vastuuta ei voi ulkoistaa tai kilpailuttaa.
Suomi tarvitsee fiksuja uudistuksia ja tarvittavat uudistukset pitää viedä maaliin. Seuraava hallitus joutuukin vuonna 2019 kovan paikan eteen, koska sen pitää tehdä ne uudistukset, jotka tältä hallitukselta on jäänyt tekemättä. Suomeen tarvitaan nykyajan haasteisiin vastaava sosiaaliturvauudistus, naisten työllisyyttä ja palkkoja parantava perhevapaauudistus, koulutustasoa ja nuorten asemaa edistävä oppivelvollisuusuudistus, mahdollisuuksien tasa-arvon takaava varhaiskasvatusuudistus sekä työllisyyttä ja yrittäjyyttä tukeva verouudistus. SOTE – ja maakuntauudistus ei ole fiksu uudistus, jos se toteutetaan hallituksen nyt esittämältä pohjalta. Se mikä toimii ei kannata rikkoa. Jotkut sen tuomista virheistä tulevat olemaan peruuttamattomia. Onneksi paljon voidaan korvata seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.
Talouden isossa kuvassa kysymys kuuluu, miten kestävällä pohjalla Suomen kasvu on ja mikä on Suomen kasvaneen viennin todellinen jalostusarvon aste? Tosiasiassa olemme palanneet noin 20 vuotta taaksepäin viennin jalostusarvossa. Samaan aikaan Suomen T&K panostukset ovat viime vuosina laskeneet merkittävästi niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Meidän pitää entistä tarkemmin pohtia onko maakunnan elinkeinopolitiikka päivitetty 2000–luvulle? Miksi muut maakunnat menestyvät ja me emme? Tässäkin avainsanat ovat osaaminen sekä yhteistyö – yhteistyö julkisen ja yksityisen sektorin kanssa sekä yhteistyö yliopiston ja koulutus-organisaatioiden kanssa. Osaako esimerkiksi Lahti hyödyntää uuden yliopiston, siten että se näkyy jatkossa työpaikkojen ja osaamisen kasvussa?
Pienen maan elinkeinopolitiikan ytimessä ei voi olla muuta muin osaamisen kehittäminen. Siksi koulutuksesta leikkaaminen oli sellainen harhalaukaus, josta joudumme hiihtämään vielä lukuisia sakkokierroksia ennen kuin voimme palata maailman huipulle.
Ville Skinnari
