Koittaako turkoosi kevät?

Koittaako turkoosi kevät?

Lahtea on mainostettu jo aika pitkään kiekkokaupunkina, mutta loppujen lopuksi varsinainen menestys on Lahtea karttanut. Hyvässä muistissa on vielä kevät 2012, jolloin Lahdessa koettiin todellinen turkoosikevät, kun Pelicans raivasi kaikkien yllätykseksi tiensä aina finaaleihin asti. Silloin jäätiin hopealle, mutta ensimmäinen lahtelainen kiekkomitali näki kuitenkin päivänvalon. Silloin finaalin häviäminen korpesi pahasti, mutta nyt tuokin hopea on jo kirkastunut. Seitsemän vuotta on odotettu tuon ihmeen uusiutumista ja tänä keväänä merkit orastavasta mitalisaumasta ovat oikeasti vihdoinkin olemassa. Pelicans tulee sijoittumaan sarjassa joko kolmanneksi tai neljänneksi ja saa samalla tärkeän kotiedun playoff-pelien alkaessa. Samaan syssyyn myös lahtelaiset kiekkojännärit ovat löytäneet tiensä hallin lehtereille kiitettävästi ja yleisökeskiarvo on saatu hilattua yli 4000 katsojan. Lahti on ollut vaikea paikka muille joukkueille pelata ja niin on oltava jatkossakin. Joukkue tarvitsee tuekseen kiihkeän ja äänekkään kotikatsomon, sen kuuluisan kuudennen pelaajan.

Pelicans on useissa etukäteisarvioissa nostettu jopa ylivoimaisen mestarisuosikin Kärppien ykköshaastajaksi. Tällä hetkellä Kärpät tuntuu melko ylivoimaiselta, mutta kiihkeässä playoff-sarjassa ihmeitä on tapahtunut ennenkin. Joka tapauksessa tänä keväänä lahtelaisten kiekkojännäreiden vähimmäisvaatimus on se, että Pelicans pelaa mitaleista. Tällä kaudella se vaatii yhden playoff-sarjan voittamista, minkä jälkeen oltaisiin jo mitalitaistelussa mukana. Kolme kautta peräkkäin Pelicans on pudonnut heti pleijareiden ensimmäisellä kierroksella, nyt olisi aika pystyä parempaan. Organisaatio on mennyt eteenpäin isoin askelin ja Pelicans on onnistunut nostamaan oman brändinsä kiekko-Suomen mielenkiintoisimpien joukkuiden kastiin. Enää puuttuu vain menestys.

Pelicansin nousun takana on monta tekijää. Edelliset kolme vuotta kovasta vaatimustasosta piti huolta Petri Matikainen ja loistava kiekkohemmo Ville Nieminen on jatkanut siitä, mihin Matikainen jäi. Janne Laukkasen näytöt joukkueen rakentamisessa ovat kovaa luokkaa. Jo Niemisen saaminen valmentajaksi oli hauiksennnäyttö muille pikkuseuroille. Miten yhtäkkiä tällä pienellä budjetilla meille on saatu sellaisia huippupelaajia kuin Zohorna, Kaski, Kousa, Aaltonen, Jürgens, Saarinen, Olkinuora? Pelaajia, joista esimerkiksi HIFK isoine rahoineen voi vain haaveilla. Mikä parasta, tältä joukkueelta löytyy luonnetta. Sen ruumiillistuma on joukkueen nuori kapteeni Hannes Björninen. Tietenkin iso kiitos kuuluu Pasi Nurmiselle, miehelle joka piti Pelicansin hengissä vaikeina aikoina.

Olen seurannut lahtelaista jääkiekko tarkasti jo 70-luvun puolivälistä lähtien penkkiurheilijan roolissa ja olen nähnyt matkan varrella monenlaisia Reippaita ja Pelicanseja. Aina ei ole ollut helppo olla lahtelainen kiekkohullu. Meidän kiekkohullujen lahtelaisten onneksi Pelicansilla on tänä vuonna kasassa hieno joukkue isolla J:llä, jossa on mukana myös aimo annos yksilötaitoa ja mahtavia lätkäpersoonia aina valmennusportaasta lähtien. Joukkue, jonka edesottamuksia jäällä ja sen ulkopuolella on kiva seurata. Kyllä se kuulkaa on nyt vain niin, että tästä tulee kuin tuleekin turkoosikevät!

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Suomi e-urheilulla takaisin maailmankartalle?

Eipä luistanut suomalaisten suksi eikä mäkikotkienkaan lennot aiheuttaneet hurraa-huutoja Seefeldissä. Keihästä emme ole osanneet heittää enää aikoihin ja rallissa sekä formuloissa palkintosijat ovat työn ja tuskan takana. Oikeastaan vain jääkiekko suomalaisten perinteisistä lempilajeista pitää vielä pientä kansaamme urheilevan maailman tietoisuudessa. Ja myönnettävähän se on, että jääkiekko on globaalisti ajatellen aika pieni laji.

Ei kuitenkaan ”mithään häthää”, kuten Sami Jauhojärvi asian ilmaisisi, sillä e-urheilu, jota ennen vanhaan kutsuttiin tylsästi tietokonepelaamiseksi, on nostamassa meitä ylös suosta, jonne olemme entisenä urheilun suurmaana uppoamassa. Miljoonat ihmiset seuraavat peliturnauksia ympäri maailman ja palkintopotit huitelevat jo miljoonissa euroissa. Esimerkiksi vuonna 2017 suomalaisen e-urheilijan tulot nousivat ensimmäistä kertaa miljoonaluokkaan, kun maailmanmestari Lasse Urpalainen tienasi yhteensä 1,8 miljoonaa euroa. Usko tai älä, siis ihan vain pelaamalla Dota 2 -tietokonepeliä voitokkaasti. Moni perinteinen urheilulaji voi vain haaveilla moisista palkintorahoista ja huimista katsojamääristä, joita e-urheilu tänä päivänä vetää.

Raha liikkuu e-urheilun pelikentillä hurjissa lukemissa ja se, jos mikä, on omiaan varmistamaan sen, että jatkossakin e-urheilun palkintorahat tulevat olemaan isoja. Digital Trendsin mukaan mobiilipeleillä oli yhteensä noin 34,7 miljardin euron liikevaihto vuonna 2016, kun pc-pelit nettosivat samassa ajassa 31 miljardia euroa ja konsolipelit 5,2 miljardia.

Kansainvälinen olympiakomitea on pohtinut e-urheilun nostamista olympialaisten näytöslajiksi Pariisissa 2024. Tämä on nostattanut perinteisten urheiluniilojen kulmia kurttuun ympäri maailmaa. Monen mielestä kyse ei ole urheilusta ja pakko on myöntää, että itsekin kuulun tähän urheilujäärien tervaskanto-osastoon. En ymmärrä, millä ihmeen järjellä pelien pelaaminen on muka urheilua? Pelaamista kyllä, muttei urheilua. Samalla tavoin voidaan sitten ajatella, että kun pienenä poikana pelasin 70-luvulla Kimbleä ja Afrikan tähteä, niin se olikin urheilua. No, enhän minä ymmärrä sitäkään, että joku kuvaa videoita elämästään youtubeen ja sitä seuraa sitten satojatuhansia katsojia. Lisäksi nämä tubettajat repivät tuloja, joista tällainen tavallinen duunari voi vain haaveilla.

Joka tapauksessa tämä on hyvä uutinen kaikille niille, jotka tuskailevat sen kanssa, että oma lapsi ei liiku koneensa äärestä mihinkään ja pelaa tietokonepelejä päivät ja yöt läpeensä. Saattaa ollakin niin, että siellä sohvalla löhöilee peliohjain kädessä se perheen tuleva miljonääri ja olympiavoittaja eli ihka oikea urheilusankari. Äiti ja isä voivat sitten ottaa osaa menestykseen huoltojoukkoina ja pitää huolen siitä, että pelaajamestarin käden ulottuvilla on tarpeeksi energiajuomaa ja naposteltavaa. Onhan se helpompaa kuin lapsen kuskaaminen jäähallille tai futistreeneihin iltamyöhään. Positiivista on myös se, että e-urheilussa ei voi jäädä kiinni dopingista, joten kansallinen häpeäkuormamme dopingiin liittyen ei enää tästä kasva.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Lahti sukeltaa?

Konsulttiyhtiö MDI julkaisi ennusteensa kymmenen suurimman kaupunkiseudun väestökehityksestä ja tuloksena oli se, että Lahden seutu on koko joukon heikoin. Ennusteen mukaan Päijät-Hämeen asukasluku laskee peräti 11 600 asukkaalla vuoden 2017 tasosta vuoteen 2040 mennessä. Suomessa ennustetaan olevan 20 vuoden kuluttua vain kolme selvästi kasvavaa kaupunkiseutua Helsinki, Tampere ja Turku. Lahti ei siis näihin kasvukeskuksiin kuulu, ei ainakaan ennusteiden mukaan.

Ennusteen luvut ovat isossa ristiriidassa Lahden kaupungin omaan strategiaan verrattuna. Strategiaan on nimittäin kirjattu tavoitteeksi 150 000 asukkaan raja vuonna 2030, joka kieltämättä tuntuu todella kaukaa haetulta. Kaupungin tulisi saada siis yli 10 000 uutta asukasta kymmenessä vuodessa.

No, on siinä joskus onnistuttukin. Vuosina 1945-1975 Lahden asukasluku kasvoi 30 vuodessa peräti 70 000 uudella asukkaalla. Tämän mahdollisti sen aikainen teollisuuden nousu, kun Lahtea maailmankartalle kampesivat Upo, Asko, Mallasjuoma, Raute, Luhta jne. Sen jälkeen onkin ollut huomattavasti hiljaisempaa, kun vuoden 1975 jälkeen Lahden väkiluku on kasvanut vain 10 000 uudella asukkaalla, jos ei lasketa mukaan Nastolan liittämisen tuomaa lisäystä asukasmäärään. Eli 40 vuodessa Lahti on kasvattanut väkimääräänsä tuon 10 000, johon nyt tähdätään kaupungin strategiassa vuoteen 2030 mennessä. Kaupungin strategian takana taitaa olla melkoisia visionäärejä, joilla ei ole faktat hallussa tai sitten kysymys on yltiöoptimismista, jolle ei ole minkäänlaista todellisuuspohjaa. Mitkä ovat ne Lahden houkuttelevuustekijät, joilla tämä väestönkasvu saadaan aikaan? Missä ovat tämän ajan lahtelaisyritykset, jotka houkuttelevat väkeä Lahteen?

Lahden alueeseen luetaan koko maakunta, jolloin sen sijoitusta kaupunkiseutujen vertailussa laskevat Päijät-Hämeen reuna-alueen kunnat. Niiden elinvoimaisuusluvut ovat selvästi huonommat kuin Lahden. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Lahti sinnittelee nippanappa, mutta ympäristökunnat sakkaavat vielä pahemmin. Suurimpia syitä koko maakunnan sakkaamiseen on rajusti romahtava syntyvyys. Sama ongelma huolestuttaa koko maassa, mutta Päijät-Hämeessä luvut ovat vielä asteen verran huolestuttavampia. Ainoa varma ratkaisu Päijät-Hämeen kurssin oikaisemiseen on tutkijoiden mukaan kansainvälisen muuttoliikkeen lisääminen sekä toivoa kädet ristissä, että yliopisto tuo Lahteen uutta väkeä, jotka ovat valmiita asettumaan Lahteen. Muuttoliikettä on tullut, mutta ei toivotun kaltaista. Suurin osa työperäisestä maahanmuutosta nimittäin kohdistuu pääosin Helsingin seudulle ja meille jää se osa maahanmuuttajista, jotka aiheuttavat enemmän kuluja kuin verotuloja.

Lahti on jo pitkään perustanut kasvustrategiansa siihen, että Helsinki on lähellä. Kysymys kuuluukin, ollaanko sittenkin jo liian lähellä, koska vaikuttaa siltä, että muuttoliikenne ohittaa Lahden ja siirtyy suoraan Helsinkiin? Miksi jäädä Lahteen? Mikä täällä houkuttelee?

Käytännössä Lahdella on kuitenkin kortit omissa käsissään. Ei Lahti ole mikään takapajula. Lahti tunnetaan niin Suomessa kuin kansainvälisestikin ympäri maailmaa ja varmasti kaikilla suomalaisilla on jonkinlainen mielikuva Lahdesta. Suomessa on paljon sellaisiakin kuntia ja kaupunkeja, joista ihmisillä ei ole mitään mielikuvaa tai jotka eivät herätä mitään tunteita. Se miten koko Päijät-Häme saadaan puhaltamaan yhteen hiileen on avainasemassa. Jos yksikin kunta pissii nuotioon samalla kun muut yrittävät sitä sytyttää, ei tilanne ole hedelmällinen. Yhteistyötä yli kuntarajojen on tehtävä laajasti, ettei koko maakunta näivety. Haasteet ovat isoja, mutta eivät ylittämättömiä. Näin ainakin haluan uskoa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Launeen savuttajat

Tällä viikolla meille kerrottiin, että Launeen omakotialueen ilmanlaadussa on pahoja ongelmia. Itse kuvittelin ensin, että kyseessä ovat liikenteen aiheuttamat pakokaasut, joiden on tiedetty leijuvan Launeen ilmassa pitkälti lisääntyneen autoilun vuoksi, mutta mitä vielä. Ongelman aiheuttaakin puun ja jätteen ongelmapoltto talojen tulisijoissa. Tämä on johtanut siihen, että pientalojen yllä ja ympärillä leijuu palamisesta vapautuneita erittäin myrkyllisiä yhdisteitä hälyttävän paljon. Ongelmat liittyvät nimenomaan väärin toteutettuun puunpolttoon eli tulisijoissa poltetaan märkää puuta, jonka lisäksi monissa taloissa poltetaan takoissa ja kiukaissa myös roskia. Asukas kyllä säästää tällöin jätelaskussaan, mutta tulee samalla saastuttaneeksi ympäristönsä hengitysilman.

Lahden kaupunki teetti viime vuoden alkupuolella Launeella tutkimuksen ilman PAH-pitoisuuksista. PAH:lla tarkoitetaan polysyklistä aromaattista hiilivetyä, joka joutuu ihmisen hengitysteihin ja aiheuttaa muun muassa syöpää. Luonnossa PAH-yhdisteitä muodostuu metsäpaloissa ja tulivuorenpurkauksissa. PAH-yhdisteitä voi syntyä myös ruokaan, jos sitä savustetaan, grillataan tai kuivataan. Suuria pitoisuuksia on löydetty etenkin savustetusta kalasta, paahdetusta lihasta ja käristetyistä elintarvikkeista. Keskimäärin ihmiset saavat kuitenkin PAH-yhdisteitä selvästi enemmän tupakasta kuin ruoasta. Ilmatieteen laitoksen mukaan peräti 80 prosenttia Suomen PAH-päästöistä on kuitenkin peräisin yksinomaan kotitalouksien puun pienpoltosta, eli toisin sanoen kotien lämmityksestä ja saunankiukaista.

Tutkimuksen mukaan Launeella PAH-pitoisuudet olivat suurimmillaan aina viikonloppuisin. Tulos johtunee siitä, että ihmisten ollessa viikonloppuisin enemmän kotona poltetaan myös enemmän puuta kotien ja saunojen lämmitystarkoituksiin. Tutkailin hieman tutkimuksen tuloksia ja huomasin, että ainoastaan kahtena päivänä ilmanlaatuindeksi Launeella on ollut todella huono. 22. helmikuuta ja 1. maaliskuuta olivat ilmanlaadun suhteen ylivoimaisesti ne kaksi pahinta päivää, jotka nostivat keskiarvonkin niin korkealle. Ilmatieteen laitoksen mukaan sää oli noina päivinä todella kylmä ja pakkasta oli öisin lähemmäs -25 astetta. Ymmärrettävää siis, että tarvetta ylimääräiselle lämmitykselle on ollut. Sitä en tosin ymmärrä, eikä tutkimuskaan sitä selitä, miksi maaliskuussa PAH-arvot ovat paljon korkeammat kuin tammi- ja helmikuussa? Arvot maaliskuussa ovat liki kaksinkertaiset verrattuna muihin kuukausiin. Voisi kuvitella, ettei maaliskuussa ole ollut tarvetta lämmittämiselle läheskään niin paljon kuin tammi- ja helmikuussa?

On selvää, että puuta pitää jatkossa polttaa kodin tulisijoissa oikein ja kaikille tulisi olla selvää se, ettei roskia kodin tulipesissä polteta. Jotenkin vain tuntuu, että nyt on tehty kärpäsestä härkänen. Uutisesta jäi sellainen kuva, että koko Laune on jatkuvasti jonkun myrkkypilven ympäröimänä samalla tavoin kuin muinoin Ruhrin teollisuusalue Saksassa. Missään muualla Suomessa ei siis tutkimuksen mukaan polteta puuta ja roskaa niin paljon ja niin väärin kuin Launeella. Kiva, että uutinen ylitti myös valtakunnan uutiskynnyksen. Sen sijaan ketään ei ole kiinnostanut arvioida julkisesti mediassa sitä, miten paljon nelikaistainen moottoritie läpi tiheästi asutun asuinalueen tuo myrkykaasuja etelälahtelaisten pihoihin ja koteihin. Kehätien pakokaasuista ei kukaan ei ole ollut huolissaan missään vaiheessa, ei ainakaan kaupungintalolla. Toisaalta nythän päättäjät voivat olla tyytyväisiä kehätielinjaukseensa. Ei kehätien pakokaasut launeelaisia varmasti haittaa, kun ovat kuitenkin myrkyttäneet omaa hengitysilmaansa jo vuosikymmenet takoillaan ja kiukaillaan. Turha täällä jatkossakaan on haikailla raittiin ilman perään.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Pyhä Puhelin

Ärsyttääkö sinua ihmiset, jotka joka tilanteessa tuntuvat räpläävän älypuhelintaan? Tai ne jotka konserteissa tai ravintoloissa keskittyvät ottamaan someen kivaa videota tai kuvaa sen sijaan, että nauttisivat itse konsertista tai ruoasta ja seurasta kaikilla aisteilla? Minua ärsyttää ja samaan hengenvetoon on todettava, että kun mietin omaa puhelimen käyttöäni, huomaan itsessäni aivan samoja käyttäytymismalleja ja se jos mikä ärsyttää vielä enemmän. Tuhlaanko oman elämäni kalliita hetkiä pienen ruudun tuijotukseen? Vaikuttaa vahvasti siltä, että tänä päivänä olemme enemmän tekemisissä oman puhelimemme kuin läheisten ihmistemme kanssa. Puhelimesta on tullut Holy Mobile eli Pyhä Puhelin, kaiken keskipiste.

Sosiaalinen media keksittiin sen vuoksi, että ihmiset voisivat pitää paremmin ja helpommin yhteyttä keskenään, mutta koska yhteydenpito on niin helppoa somen välityksellä kaikkine kivoine emojineen, olemme kadottamassa taidon olla tekemisissä ihmisten kanssa kasvokkain. Jopa puhelimella soittaminen kaverille voi tuntua vaikealta, joten hänelle on helpompi laittaa vain somessa viesti. Onko tuttua?

Tähän kasvavaan ongelmaan ottaa fiksusti kantaa Mielenterveysseuran uusi Holy Mobile-kampanja.
”Kampanjan tavoitteena on herättää ihmisiä huomaamaan mobiililaitteen rooli omassa arjessaan: onko älypuhelin ryöstänyt liian suuren ja merkittävän roolin elämässäni tai läheisteni elämässä? Tällä hetkellä puhutaan paljon mobiilin käytön vaikutuksista keskittymiskykyyn esimerkiksi koulussa tai työpaikalla. Mobiilin äärellä vietettyjen aikojen venyminen vaikuttaa tekevän ihmisestä levottoman, ärtyneen ja epäsosiaalisen. Mobiilin käytön rajoittaminen näyttääkin heijastuvan sosiaalisiin suhteisiin myönteisesti. Tämä on ristiriidassa monien kokemukseen siitä, että jää sosiaalisten kuvioiden ulkopuolelle ilman verkkoyhteyttä ja sosiaalista mediaa” kertoo Suomen Mielenterveysseuran asiantuntija Elina Marjamäki.

Kampanja antaa muutamia hyviä neuvoja siihen, miten omaa puhelinriippuvuuttaan voi rajoittaa.
Yksi hyvä keino on laittaa puhelin kiinni jo pari tuntia ennen nukkumaanmenoa ja hankkia vanhanaikainen herätyskello, jolloin ei ole mitään tekosyytä pitää puhelinta yöpöydällä auki. Ystäviä tavatessa kannattaa yrittää keskittyä enemmän livetilanteeseen kuin tilanteiden jakoon sosiaalisessa mediassa. Seuraa myös lastesi mobiilinkäyttöä, keskustele siitä heidän kanssaan ja ole kiinnostunut. Huolehdi siitä, että lastesi elämässä on muitakin kiinnostuksen kohteita kuin kännykkä. Laita hälytysäänet pois päältä ja varaa viesteihin vastaamiseen oma aikansa. Muista, että sinun ei tarvitse olla koko ajan saavutettavissa. Jatkuvasti piippaavat äänet, pitävät aivomme muuten kokoaikaisesti hälytystilassa.
Älä kuitenkaan syyllistä itseäsi mobiilin käytöstä. Älypuhelimen käyttö on nykymaailmassa monella tapaa välttämätöntä, helpottaa yhteydenpitoa ja monien asioiden edistymistä.

Miten on, pystytkö sinä olemaan yhden päivän ilman älypuhelintasi? Mitäpä jos käyttäisitkin ne monet tunnit, joita vietät älypuhelimesi parissa siihen, että tapaisit kavereita ihan oikeasti kasvokkain, ilman puhelimen näpräystä? Voisiko lempiartistin keikka olla vielä suurempi elämys, jos et koko ajan kuvaisi sitä, vaan keskittyisit siihen miltä bändi kuulostaa tässä ja nyt ja vaikka tanssisit? Jos päivä ilman älypuhelinta tuntuu sinusta henkisesti vaikealta, on hyvä pysähtyä miettimään omaa puhelimen käyttöä ja sen roolia arjessa. Ei liene huono idea kenellekään?

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Matti

Keneltäkään ei varmasti ole jäänyt huomaamatta se, että mäkihyppääjäsuuruus Matti Nykänen on kuollut. Tähän ikävään uutiseen heräsimme maanantai-aamuna ja sen jälkeen olemme saaneet kuulla niin julkkisten kuin ihan tavallisten kaduntallaajienkin mielipiteitä ja muisteluita Matista. Pääosin muistelu on ollut positiivista ja ylistävää, mutta onpa joku uskaltanut nostaa esiin myös miehen vähemmän gloriaa keränneen yksityiselämän. Se oikeastaan kertoo kaiken oleellisen Matti Nykäsestä. Matti oli ja on kuolemansakin jälkeen yksi rakastetuimmista, mutta myös yksi kiistellyimmistä hahmoista Suomen urheilukartalla.

Nuori mies hullaannutti koko Suomen vuonna 1982 ensimmäisellä maailmanmestaruudellaan kuuluisassa Oslon sumukisassa ja sen jälkeen viimeistään Calgaryn kultainen olympiatripla vuonna 1988 sementoi Nykäsen paikan Suomen urheilua rakastavan kansan sydämissä. Jo urheilu-uran aikana oli nähtävissä, että Matilla meni liian lujaa yksityiselämässään. Miestä ei kuitenkaan toppuuteltu, koska kansa janosi menestystä ja olihan Matti persoona isolla P:llä, jota oli mielenkiintoista seurata. Urheilu-uran jälkeen Matti nähtiinkin sitten toistuvasti otsikoissa vähemmän mairittelevissa olosuhteissa. Oli puukotusta, väkivaltaa, vankilatuomiota, ryyppäämistä jne. Mies kiersi Suomea laulajana ja tuvat olivat aina täynnä, sillä Suomen kansa halusi nähdä sankarinsa. Kansan ns. syvät rivit eivät koskaan Mattia hylänneet, vaan he rakastivat langennutta mäkikotkaansa varauksetta ja antoivat kaiken mokailun anteeksi, seuraavaa tempausta kuitenkin jo vesi kielellä odottaen. Lehdet rahastivat Nykäsotsikoilla ja taisipa Matti itsekin niillä rahastaa.
Se, ettei Nykäsen nimeä löydy esimerkiksi Suomen urheilun suuren ansioristin saaneiden joukosta, kertoo selvää kieltään siitä, ettei Nykänen kuulunut virallisen Suomen mannekiineihin elämäntapojensa vuoksi, eikä julkista tunnustusta miehelle juurikaan herunut.

Nyt sitten mietitään pitäisikö Matin saada valtiolliset hautajaiset vai ei. Mielestäni valtiolliset hautajaiset kuuluvat valtionpäämiehille, ei urheilijoille. Valtion kuuluu muistaa ja palkita urheilijaa silloin kun hän saavuttaa jotain, ei vasta kuoleman jälkeen. Sitä paitsi luultavasti Seiska-lehti on jo ostanut yksinoikeuden Matin hautajaisiin. Matti Nykänen on minulle ja monelle muulle, se maailman kovin mäkimies kautta aikain ja miehen urheilulliset saavutukset ovat komeat ja kiistattomat. Kun kaikki niitä omia Matti-muistojaan ovat tällä viikolla kertoneet, niin kerronpa minäkin omani. Armeijassa ollessani siivosimme urheilukomppanian tuvat, ettei urheilijasuuruuksien itse tarvitse. Kesken moppauksen paikalle pelmahti Matti siviilivaatteissaan, huikkasi moikat kaikille ja häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Siihen komppanian päällikkö totesi meille monneille sanat, jotka sopivat hyvin tämän kirjoituksen loppukaneetiksi:
Se oli pojat Matti Nykänen, suuri urheilusankari.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vanhustenhoitoa vai -säilytystä?

Viime viikolla kummastelin työttömien valmennuskursseja, joilla yritykset rahastavat. Tämä rahastus kuitenkin kalpenee sen rinnalla mitä tällä viikolla on tullut esiin joidenkin hoivayritysten vanhustenhoidosta. Esillä ovat olleet erityisesti isot yksityiset hoiva- ja terveysjätit Esperi Care, Attendo ja Mehiläinen. Puutteita ja laiminlyötejä on ollut monella tasolla, joista suurin osa juontaa juurensa siitä, että yritykset eivät ole palkanneet tarpeeksi hoitohenkilökuntaa hoivakoteihin. Hoitajat ovat ylityöllistettyjä ja joutuvat usein oman työnsä ohessa tekemään paljon muitakin töitä kuin varsinaisia hoitotöitä.

Tämä on varmasti ollut tiedossa jo monta vuotta, mutta mitään muutosta parempaan ei ole tapahtunut, pikemminkin päinvastoin, sillä kun isot yksityiset hoivayritykset rynnistivät markkinoille altistettiin vanhustenhoito samalla kovien bisneslakien armoille. Tulosta on tehtävä.
Hoitoalalla suurimmat kustannukset aiheutuvat työvoimasta, joten sitä oli vähennettävä tuloksen parantamiseksi. Monissa kunnissa juuri nämä yksityiset hoivajätit ovat voittaneet kilpailutuksen tarjoamalla kunnille kaikkein edullisinta pakettia. Halvan paketin hintana on ollut huonompi hoito, mutta jostain syystä kunnissa ei ole reagoitu tarvittavalla tasolla hoitoalalta tulleisiin viesteihin hoitohenkilökunnan liian pienistä henkilöresursseista.
Näyttää siltä, että tämän päivän vanhustenhoito on enemmänkin vain vanhusten säilömistä, kuin oikeaa, välittävää hoitoa. Hoiva- ja terveysjätit tekevät kovaa tulosta veronmaksajien rahoilla ja jotkut niistä eivät maksa edes veroja Suomeen ja samalla tinkivät päälle vielä hoidon laadusta.

Yhteiskuntapolitiikan professori Teppo Kröger linjaa, että Suomen vanhuspalveluissa on noin miljardin euron ero verrattuna muihin pohjoismaihin. Iso kysymys onkin mihin päättäjämme haluavat vähenevät varamme jatkossa käyttää? Ei tämä kovin hyvältä näytä, sillä syntyvyys Suomessa jatkaa laskuaan, jolloin tulevaisuudessa työvoima vähenee ja veropohja kaventuu samaa vauhtia kun väestö ikääntyy ja hoivan tarve kasvaa.
Kaikkeen ei valtion ja kuntien rahat yksinkertaisesti riitä. Satsataanko infrastruktuuriin vai ihmisiin? Tulevat eduskuntavaalit ovatkin isossa roolissa siinä miten Oy Suomi Ab tulevaisuuden haasteet ottaa vastaan ja mihin varoja käytetään. Eivät eläkeläiset ja vanhustenhoito ole suinkaan ainoa iso kysymys, joka pitäisi ratkaista. Isoja kysymyksiä ovat varmasti myös ilmastonmuutokseen varautuminen sekä maahanmuutto kaikkine sivujuonteineen.

Jo kuutisen vuotta sitten kirjoitin pääkirjoituksessani, että Suomessa vangeillakin on paremmat oltavat kuin vanhuksilla. Tuntuu aika oudolta, että rikollisten olot olisivat paremmat kuin vanhuksilla, mutta näin se vain menee hyvinvointivaltio-Suomessa vuonna 2019.
Siitä sainkin oivan idean. Hankkimalla itselleni linnatuomion jollain kivalla rötöksellä, vältän hoivakodin ja varmistan hyvän hoidon itselleni loppuvuosikseni vankilassa valtion kustannuksella. Lisäksi vankilassa saa tehdä töitä ja siitä saa jopa palkkaa. Tai sitten pitää kaatua saappaat jalassa hyvissä ajoin ennen vanhuutta, ettei tarvitse mennä hoivakotiin.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Työttömyydellä rahastajat

Työttömyys ei ole kivaa eikä se varsinkaan omalle kohdalle osuessa ole millään tavoin positiivinen asia. No, eipä taida olla mitään niin negatiivista asiaa, etteikö silläkin joku voittoa tekisi.
Ylen MOT-ohjelma kertoi tällä viikolla valtion käyttävän vuosittain 26 miljoonaa euroa työttömien valmennuspalvelujen ostamiseen. Suurimman potin sai valmennusyritys Spring House, jolle meni valtion rahaa 5,9 miljoonaa euroa. Tulokset näistä valmennuskursseista kertovat karua kieltään, sillä tuoreimman työnvälitystilaston mukaan työnhakuvalmennuksen käyneistä oli avoimille työmarkkinoille työllistynyt 12,6 %, kun kurssin päättymisestä oli kulunut kolme kuukautta. Ei kovin hyvä tulos, vai mitä?

Koska kursseille osallistuminen on yksi tavoista, joilla välttää aktiivimallin vaatimat ehdot eli välttää työttömyysturvan leikkautumisen, on näille kursseille jatkuva jono. Vuodessa jonkinasteisen valmennuskurssin käy noin 50 000 työtöntä. Helppo raha onkin tainnut sokaista valmennuskurssien järjestävät menemään sieltä missä aita on matalin eikä kurssien sisältöön ja tarkoituksenmukaisuuteen ei ole panostettu tarpeeksi. Rahahan tulee tilille joka tapauksessa, on kurssin sisältö mitä tahansa. Vastuuta ei ole.

Ohjelmassa kerrottiin, että monissa valmennuspalveluissa annetaan pelkästään yleisiä elämänohjeita, puhutaan unen tärkeydestä tai siitä, että töihin kannattaa mennä ajoissa ja selvinpäin. Onpa jollain kurssilla opeteltu sellaisiakin vaikeita taitoja kuin kättely tai oveen koputtaminen. Eräs valmennuskurssin käynyt henkilö kertoi mm. kuinka hänet oli laitettu CV:n teon yksityisvalmennukseen, vaikka hän oli ilmoittanut, että on itse opettanut CV:n tekoa ja muuta viestintää kahdessa korkeakoulussa.

Herääkin kysymys, eikö näille työttömien valmennuspalveluille ole voitu keksiä jonkinlaista tasojärjestelmää, joka määrittäisi sen lähtötason, jolla työtön työnhakija on, vaikkapa koulutuksen ja työkokemuksen mukaan? Sen mukaan sitten järjestettäisiin kullekin eri tasoryhmälle omanlaistaan koulutusta ja tukea. Nyt vaikuttaa siltä että työttömiä käsitellään yhtenä isona massana.
Ei kai 20 vuotta työelämässä mukana olleelle, korkeakoulutetulle ihmiselle tarvitse enää oveen koputtamista opettaa? Hän varmasti tarvitsisi enemmän muita avuja, lisäkoulutusta ja vertaistukea. Ymmärrän kyllä, että on myös olemassa niitä työttömiä ihmisiä, joille kaikkinainen sosiaalinen käyttäytyminen ja elämän perusasiat ovat hakusessa. Silloin on syytä lähteä antamaan valmennusta ihan alkeista lähtien. Nyt kun samalla valmennuskurssilla voi olla täysin erilaisista lähtökohdista olevia työttömiä, käy helposti niin, että valmennus jää kovin pintapuoliseksi höpinäksi, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään.

Nähtävästi käytäntö on maassamme kirjava ja valmennuskurssien laadun ja sisällön valvontakin on huonoa. Toki valmennuskursseilta on moni myös saanut apua työttömyyteensä ja hyvä jos näin on, mutta jotenkin tuntuu, että resursseja ja rahaa heitetään nyt paljon kankkulan kaivoon, kun valmennus ja valmennuksen tarve eivät kohtaa oikealla tavalla. Samaan aikaan valmennusyrittäjät nauravat matkalla pankkiin

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Valkoinen kurittaja

Torstai-yönä Suomessa riehui Valkoinen kurittaja. Ei, kyseessä ei ole valkoisen rodun ylivaltaa levittävä ristinpolttajaporukka tai mikään muukaan mikä liittyisi rotuihin tai edes maahanmuuttajiin. Kyseessä on vain taas yksi typerä ja överiksi menevä nimi normaalille sääilmiölle eli runsaalle lumisateelle. Meteorologit varoittivat kansalaisia pitkin viikkoa aivan infernaalisesta lumipyrystä ja poliisikin toivoi, että ihmiset pysyisivät sisällä. No, mitä tapahtui? Lunta tuli yön aikana noin 10 senttiä. Ei välttämättä ihan sitä mitä etukäteen mediassa manattiin ja luvattiin vai mitä?

Jokainen on varmasti huomannut, että tänä päivänä ihan tavallisista sääilmiöistä tehdään mediassa jotain elämää suurempaa otsikoimalla ja nimeämällä ne mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla.
Kesällä on käristyskupolia, seksihellettä tai paahtopaistetta ja talvella meitä kiusaavat superpakkaset tai ultrakylmyys. Normaali ukkoskuurojen rintama sai otsikoissa upean nimen salamakäärme. Onhan näitä. Loppujen lopuksi kyse on aina normaalista säävaihtelusta.

Ilmatieteen laitoksen mukaan sää on nimittäin harvoin poikkeuksellinen. Meteorologit käyttävät sanaa poikkeuksellinen ainoastaan, kun sääilmiö esiintyy tilastollisesti keskimäärin 2-3 kertaa sadan vuoden aikana tai harvemmin. Harvinaiseksi ilmiötä kutsutaan, kun sitä esiintyy harvemmin kuin keskimäärin kerran kymmenessä vuodessa. Mediaa seuraamalla vastaavasti saa sellaisen kuvan, että me Suomessa elämme jtodeksi oka viikko jotain todella harvinaista sääilmiötä.

On selvää, että yllättävä sananvalinta lööpissä herättää mielenkiinnon. Se onkin monesti toimittajan tarkoitus, sillä jollainhan niitä lehtiä pitää myydä ja mikäs sen makeampaa toimittajan omalle statukselle, että keksii sääilmiölle ihan uuden raflaavan nimen, joka jää kansan suuhun elämään.
Mitä sitten keksitään, kun sääilmiöt oikeasti alkavat olla vaarallisia, kun kaikki ylisanat on jo käytetty näihin normaaleihin sääilmiöihin. Maailmanlopunmyrsky? Ultramyrkyllinen kaatosade? Vedenpaisumus?

No nyt, kun sitä lunta kumminkin jonkin verran tuli, niin voimme odottaa seuraavan lööpin huutavan lumiraivoa tai aurausraivoa. Raivoahan meillä tuntuu Suomessa riittävän muutenkin vähän joka suuntaan. On laturaivo, nettiraivo, ruokaraivo, someraivo jne. Ja kun mediassa kerrotaan esimerkiksi someraivon heränneen, tarkoittaa se yleensä sitä, että korkeintaan parikymmentä ihmistä on jättänyt facebookissa kommentin, jossa ollaan hieman ehkä vihaisia. Laturaivoon riittää jo yksi ladulla kiroileva ja huutava ihminen.

Olemmeko me ihmiset oikeasti niin tyhmiä, ettemme kiinnostu uutisesta, ellei siinä ole mukana vahvaa liioittelua tai ylisanoja? No toisaalta tiedän monia, jotka kommentoivat ahkerasti somessa uutisia, joista ovat lukeneet vain otsikon….

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

Vaalivuosi

Tänä vuonna me suomalaiset pääsemme nauttimaan todellisesta demokratian voittokulusta tai vaihtoehtoisesti sitten äänestysähkystä, sillä tälle vuodelle on kalenteriin tupattu peräti kolmet tärkeät vaalit. Huhtikuussa valitaan eduskuntavaaleissa kansanedustajat ja heti toukokuussa pääsemme vaikuttamaan siihen, ketkä edustavat meitä EU-parlamentissa. Todennäköisesti vielä syksyllä pidetään maakuntavaalit, joten voisi kuvitella, että tänä vuonna revitään framille kaikki ne asiat joista Suomessa olisi syytä keskustella.

Eduskuntavaaleja on jo ehditty tituleeraamaan mediassa ilmastovaaleina ja ilmastokysymykset epäilemättä ovatkin yksi kevään kiistakapuloista. Mikä puolue keksii parhaimmat tavat pienentää päästöjä? Vai pitääkö niitä päästöjä vähentää ollenkaan, kun me suomalaisethan emme ole niitä pahimpia saastuttajia? Vai olemmeko sittenkin? Riippuu nimittäin mittaustavasta eli siitä käytetäänkö mittarina päästöjä per asukas vai päästöjä per valtio.

Perussuomalaiset varmasti tulevat pitämään esillä rakasta teemaansa maahanmuutosta ja kieltämättä maahanmuuttokysymykset, niin hyvine kuin huonoine puolineen, olisi nyt syytä vaalikeskusteluissa perata tiheällä kammalla läpi. Ja mielellään ilman kiihkoa ja ylilyöntejä. Ilman niitä iänikuisia suvakki- ja natsinimittelyjä. Faktat kylmästi pöytään ja ratkaisuehdotuksia siihen, miten jatkossa aiotaan maahanmuutto maassamme hoitaa. Mitä tehdään maahanmuuttajille, jotka syyllistyvät rikoksiin? Minkälaista maahanmuuttoa maahamme halutaan? Kaikki viime aikaiset ulkomaalaistaustaisten henkilöiden lapsiinsekaantumiset ym. satavat vahvasti perussuomalaisten laariin ja onkin ollut huomattavissa se, että nyt myös muista puolueista on noussut esiin enemmän maahanmuuttovastaisiksi katsottavia puheenvuoroja.

Viimeisin gallup lupaa eduskuntavaaleissa isointa äänisaalista, yli 20 prosenttia, demareille. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme, sillä melko yleisesti pääoppositiopuolue on se, joka pääosin kerää hallituksen politiikkaan kyllästyneiden ihmisten äänet. Päähallituspuolueet Kokoomus ja Keskusta löytyvät sijoilta kaksi ja kolme. Tosin kannatus on pudonnut jonkun verran edellisistä vaaleista, jolloin nämä kaksi puoluetta nappasivat yhteensä 39% äänistä. Nyt gallupit lupaavat niille yhteensä noin 36%, joten vaikka välillä tuntuu, että koko Suomi vihaa Sipilän hallitusta, niin näin ei suinkaan ole. Tai sitten se ei vain näy vielä gallupeissa.

Nousussa on selkeästi Vihreät, jolle povataan noin 13% osuutta äänistä. Viime vaaleissa tulos oli vain 8,5%. Pekka Haaviston vaihtuminen puheenjohtajaksi Touko Aallon tynkäkauden jälkeen on selkeästi kannattanut. Perussuomalaiset ovat nousussa gallupeissa, mutta kun verrataan edellisiin vaaleihin vuonna 2015, jolloin tuli se Soinin mainostama iso Jytky, on heidän kannatuksensa tosiasiassa putoamassa noin 7%. Välissä on tosin ollut puolueen hajoaminen, kun Siniset perustivat oman puolueensa.

No, gallupit ovat vain gallupeja ja veri punnitaan lopullisesti vasta vaaliuurnilla. Voimme kuitenkaan odottaa kiihkeää alkutalvea ja kevättä varsinkin somessa, jossa kaikenlainen disinformaatio tulee lisääntymään dramaattisesti ja politiikasta tullaan vääntämään hampaat irvessä toisia mustamaalaten. Koitetaan kuitenkin pitää tolkku mukana tässä vaalikiimassa.

Päätoimittaja
Petri Salomaa
petri.salomaa@omalahio.fi

PÄÄKIRJOITUKSET -arkisto

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

marraskuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

elokuu 2018

kesäkuu 2018

toukokuu 2018

huhtikuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011