Ilen Hajatelmat

Lampaansyöjät

Luin taas juhannuksena Veikko Huovisen hulvattoman romaanin Lampaansyöjät – siitä on tullut jo jokavuotinen perinne. Samaan aikaan sopivasti Yleisradio esitti aattoillan päätteeksi Seppo Huunosen elokuvaversion suositusta reippailutarinasta.

Yllätykseni oli suuri, kun luin Hesarin Nyt-liitteestä Martta Kaukosen arvostelun elokuvasta. ”Komedian reseptin ainekset ovat humalainen ördaus, tunkkainen huumori ja sovinistinen asenne”, hän kirjoitti. Kaukonen ei ole selvästikään lukenut Huovisen alkuperäisteosta, joka on yksi hauskimmista kotimaisista romaaneista. Yhtä viiltävän tyrmäyksen olisi saanut brittisarja Huonosti käyttäytyvät miehet, jos arvostelijaksi olisi valittu huumorintajuton, yltiövihreä äärifeministi.

Uskallan väittää, että Huovisen huumori kätkee taakseen mitä syväluotaavimman suomalaisen miehen sielunavauksen. Tarinan sankarit, Sepe ja Valtteri ovat keski-ikää lähestyviä miehiä, jotka piilottavat karskilla huumorilla oman epävarmuutensa ja elämässään kokemansa pettymykset. Sovinistisen läpänheiton takaa paljastuu kaksi hellyydenkipeää ja oravanpyörästä irti pyristelevää antisankaria.

Vaikka Huunosen elokuva on varsin uskollinen esikuvalleen, Huovinen ei pitänyt siitä. Hänen mielestään juoni oli rakennettu liian pitkälti päähenkilöiden juopottelun varaan. Elokuvateattereihin Lampaansyöjät saatiin 1972, kaksi vuotta romaanin ilmestymisen jälkeen. Suosio oli taattu, sillä pääosissa nähtiin sen hetken kansansuosikit ,Heikki Kinnunen ja Leo Lastumäki. Leffa keräsi katsojia enemmän kuin muut vuoden kotimaiset elokuvat yhteensä. Ulkomaisista edelle pääsivät ainoastaan Kummisetä ja Kellopeliappelsiini.

Asetelman tekee merkitykselliseksi se, että koko 70-luku oli kotimaisen elokuvatuotannon kannalta erittäin vaikeaa aikaa. Filmialaa rasittivat elokuvasäätiön tukitoiminnan käynnistämisvaikeudet, poliittinen vastakkainasettelu ja öljykriisin aiheuttama taloudellinen lama. Muistan vielä elävästi, miten suureksi Huovis-faniksi tunnustautunutta faijaani ei ollut edes vaikea taivutella elokuvateatteriin. Virittäydyimme Lampaansyöjien tunnelmiin hyvillä paikoilla Kuvapalatsin ensi-iltanäytöksessä tupaten täyteen ahdetussa salissa.

Seppo Huunonen on tavallaan suomalaisen elokuvan outolintu. Lampaansyöjien kaltaiseen kultasuoneen hän ei enää iskenyt. Kerrotaan, että myös Spede Pasanen olisi ollut kiinnostunut romaanin filmatisoinnista. Kaksi vuotta Lampaansyöjien jälkeen Huunonen floppasi elokuvallaan Karvat, joka perustui väljästi samaan teokseen kuin ranskalaisen Jean-Luc Godardin filmi Hullu Pierrot. Hän oli vain siirtänyt tapahtumat Yhdysvalloista Suomeen ja Espanjaan.

Vuonna 1978 Huunonen yritti vielä ratsastaa Lampaansyöjien aallonharjalla komedialla Piilopirtti. Varsin köykäiseksi tarinaksi osoittautunut tekele sai kriitikoilta massiivisen tyrmäyksen. Toiseen pääosaan Lastumäen rinnalle ohjaaja oli saanut houkuteltua Syksyn Sävel -kisoissa menestysputkessa liidelleen Erkki Liikasen.

Lampaansyöjien elokuvaversio on jäänyt elämään myös Tapio Rautavaaran sekä Kinnusen ja Lastumäen esittämistä lauluista, joihin kaikkiin Vexi Salmi on tehnyt sanat. Muistetuin kappaleista lienee tähtikaksikon suurella antaumuksella tulkitsema Ilo ilman viinaa on teeskentelyä.

Näissä merkeissä toivotankin hyvää keskikesää kaikille Omalähiön lukijoille. Lampaansyöjät on nähtävissä Yle Areenassa vielä reilun kolmen viikon ajan. Älkää kuitenkaan lotratko liikaa sen viinan kanssa ja grillatkaapa vaikkapa kokeeksi välillä myös lammasta!

Ilkka Isosaari

JÄTÄ KOMMENTTI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kolumnistin muut kolumnit

KOLUMNISTIT

Ilen Hajatelmat

Melastelua

Mika Kari

Papin Palsta

Sporttinurkka

Ville Skinnari