Ilen Hajatelmat

Kauhukakaran paluu

Moni suuri kulttuurinystävä on ollut innoissaan huomattuaan, että suomalaisen teatterielämän kauhukakara, Jussi Parviainen on taas iskussa. Yhtä moni samasta porukasta on vetänyt herneet nenäänsä tai aamukahvit väärään kurkkuun. Taidepiireissä oltiin jo lyömässä vetoa, että 2013 törkeän pahoinpitelyn uhriksi joutuneen Parviaisen saaga vetelisi viimeisiään, ja että hänen aivotoimintansa olisi ratkaisevasti heikentynyt.

Viimeaikaisten julkisten esiintymisten perusteella 62-vuotias mies on kuitenkin erittäin hyvävointisen oloinen, ja hänen ilmaisunsa on tavoittanut takavuosien räväkkyyden, paitsi että ajatuksista saa tavallinen kaduntallaajakin selvää. Järkälemäisen Jumalan rakastaja -muistelmateoksen kirjoittaminen yhdessä toimittaja Maria Roihan kanssa ei ole selvästikään vienyt voimia, joten tiiliskivi odottaa kohta yöpöydälläni – tai tarkemmin ottaen lattialla, sängyn vieressä – lukemistaan. Aion kahlata sen läpi samalla intensiteetillä kuin Jörn Donnerin monipolvisen Mammutti-kirjan.

Itselleni ei ole koskaan muodostunut selkeää ja ehdotonta mielipidettä Parviaisen taiteesta – en ole lytännyt tai ylistänyt häntä. Kävin katsomassa kohua herättäneen Valtakunta-näytelmän Helsingin Intimiteatterissa 1985. Siinä huomiota eivät kiinnittäneet niinkään Juska Parmaa esittävän Parviaisen masturbaatiokohtaukset, kuin tämän äitiä näytelleen, Pirkko Mannolan uskomaton ja fyysisesti vaativa roolisuoritus.

Ensi-iltaansa 1990 tullut, Pekka Lehdon Yksinteoin oli mielestäni onnistunut elokuva – nimenomaan itseironisuutensa vuoksi. Se oli miehen näkökulmasta kuvattu, täysin yksipuolinen kertomus Parviaisen ja Sanna-Kaisa Palon avioerosta. Kerran taas Parviainen kävi Seura-lehden päätoimittaja Heikki Parkkosen kutsumana Yhtyneiden Kuvalehtien kesäpaikassa Espoossa, pitämässä vetäytymisseminaarin avauspuheen, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Verryttelypukuun sonnustautunut ”luovuusvalmentaja” poistui paikalta Mersullaan, jossa oli kullanväriset vanteet, yhtä pöllämystyneenä kuin kuulijat, mutta nappasi performanssistaan hyvä tilin.

Olen näihin päiviin saakka miettinyt, miten paljon Parviaisen edesottamuksissa on ollut kärsivän suomalaismiehen rehellistä tilitystä vai näytteleekö hän ”tunnustuksissaan” ja panee meitä kaikkia halvalla. Tämän vuosikymmenen alussa Parvianen piti juorublogia, joka oli rajuudessaan paljon henkeäsalpaavampaa luettavaa kuin yksikään Seiskan kohujutuista. Mies heitti julkkiksista, heidän oikeilla nimillään, sen luokan paljastuksia, että moni lukija odotti oikeussalin ovien paukkuvan.

Raastupaan ei koskaan menty, eli oliko halpahintaisen kirjoittelun tarkoituksena vain hankkia työrauha seuraavalla projektille, koska lähes jo koko Suomi näytti pitävän Parviaista umpihulluna. Blogitekstien seassa oli myös vakavampaa puhetta, muun muassa kovaa kritiikkiä kehoaan leikkauksilla tai lisäaineilla muokkaavia henkilöitä kohtaan.

”Tapasin Pakistanissa useita yli satavuotiaita ihmisiä, joiden ravinto koko elämän ajan oli ollut varsin yksinkertaista ja asuinolot hyvin puutteelliset. Mutta he olivat aina päivän valoisan ajan ulkona ja kävelivät välimatkat. Hengittivät ulkoilmaa ja olivat vapaita kaikista läntisen maailman neurooseista; mitä pitää syödä ja kuinka usein ja mitä aineenvaihdunnan kiihdyttimiä, lisäaineita ja lisäravinteita pitää niellä tai iskeä piikillä kankkuun. Monet heistä eivät olleet saaneet edes perusrokotuksia ja voivat paljon paremmin fyysisesti ja henkisesti”, Parviainen kirjoittaa. Löytyisiköhän näiden oivallusten takaa myös selitys hänen nykykunnolleen?

Ilkka Isosaari

JÄTÄ KOMMENTTI

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kolumnistin muut kolumnit

KOLUMNISTIT

Ilen Hajatelmat

Melastelua

Mika Kari

Papin Palsta

Sporttinurkka

Ville Skinnari