Ilen Hajatelmat

Alkaako loka vielä lentää?

Presidentinvaalit alkavat olla kiihkeimmillään, mutta aivan vielä ei kukaan ehdokkaista ole sortunut niin sanottuun likaiseen peliin. Toivottavasti kukaan ei haksahda siihen jatkossakaan.

Urho Kekkosen jälkeen maatamme hallitsi kolme sosialidemokraattista presidenttiä, yhteensä viiden kauden ajan: Koivisto, Ahtisaari ja Halonen. Porvaririntama alkoi saada jo pikku hiljaa tarpeekseen. Martti Ahtisaaren vaalikampanjaa ja kautta sävyttikin ennen kaikkea vastapuolen henkilökohtaisuuksiin mennyt härski medialyttäys, jossa vain mielikuvitus oli rajana. Nobel-palkittu presidentti nauttii edelleenkin huomattavasti suurempaa suosiota maamme rajojen ulko- kuin niiden sisäpuolella. Toivon hartaasti, että kansainvälisen rauhanrakentajan maine kasvaisi korkoa meillä kotimaassa.

Sama loanheitto jatkui Tarja Halosen kohdalla. Ja nämä ovat yksinkertaisesti asioita, joista suomalainen parlamentarismi ei voi olla ylpeä. ”Olen ollut työni takia vuosikausia tekemisissä varsin ärsyttävien ja vaikeiden asioiden kanssa, mutta minusta tuntuu, että pahin kokemukseni oli Suomen presidentinvaalit 2006. En sano, että se olisi ollut Niinistö, mutta jotkut hänen tukijoistaan käyttivät amerikkalaisesta politiikasta tuttua mustamaalaamisen tekniikkaa. Tapaa, jossa kyseenalaistetaan se, mikä on vastapuolelle kaikista tärkeintä. Se loukkaa pahiten”, Halonen toteaa Kaj Kunnaksen ja Paavo Nurmen viime vuonna ilmestyneessä haastatteluteoksessa Kohtaaminen. Kirjan Halosta käsittelevä luku on ehkäpä paras hänestä koskaan julkaistu haastattelu.

”Eräskin kokoomuslainen nuori järjestöaktiivi väitti, että olin pitänyt 70-luvulla vappupuheen, jossa olin ehdottanut Suomen vapaaehtoista liittymistä Neuvostoliittoon. Sanoin heti, että ensinnäkään tämä nuori henkilö ei ollut elänyt 70-luvulla täysi-ikäisenä. Toisekseen oli selvää, että hän ei tuntenut työväenliikettä eikä minua. Jos olisin pitänyt vappupuheen ja ehdottanut Neuvostoliittoon liittymistä, äitini olisi vienyt minut mielentilatutkimukseen, ja olisin menettänyt työpaikkani. Vaikka minä ja kampanjahenkilökuntani näytimme faktat, että en ollut pitänyt tuollaista puhetta, asia tuli kampanjan aikana tämän tästä esiin”, Halonen lataa yli kymmenen vuotta myöhemmin.

”Vaaleissa pulpahti esiin myös juttuja, joiden mukaan olisin kommunistilesbo. Olen ajanut seksuaalivähemmistöjen asiaa 40 vuotta, mutta minulla oli tuolloin täysi-ikäinen lapsi, jonka isästä erottuani olin ollut 80-luvulta lähtien varsin pitkäaikaisessa suhteessa miehen kanssa. Suhdettani sanottiin feikiksi – ja sanotaan itse asiassa edelleen – vaikka olemme olleet naimisissakin lähes parikymmentä vuotta.”

Negatiiviset mielikuvat elävät pitkään, ja niitä on vastustajien helppo omaksua. Siksi niitä käytetään poliittisessa propagandassa häikäilemättä hyväksi. Puhuessaan rakkaasta aviomiehestään, tohtori Pentti Arajärvestä, Halonen paljastaa kuitenkin itsessään piilevän humoristin: ”Niiden, jotka sanovat puolisoni Pentin olevan niin kärsivän näköinen rinnallani, pitäisi katsoa hänen koulukuvaansa. Hän on ollut aina tuon näköinen. Mutta uskon hänen olevan silti enimmäkseen tyytyväinen.”

Meillä on ollut loppujen lopuksi hyvä onni presidenttien suhteen. Toivotaan, että se säilyy. Tai kuten Tarja Halonen sanoo: ”Minun on kiitettävä suomalaisia, että he äänestivät minut kahdesti presidentiksi, vaikka minusta liikkui ties mitä juttuja. Suomen kansassa on hämmästyttävän paljon tervejärkistä, jalat maassa kulkevaa porukkaa.”

Ilkka Isosaari

JÄTÄ KOMMENTTI TÄHÄN KOLUMNIIN

Kolumnistin muut kolumnit: