Koiviston muisto ei unohdu

Kuulun siihen ikäluokkaan, jolle vuoden 1982 presidentinvaalit ja Mauno Koiviston valinta tasavaltamme presidentiksi merkitsi uuden ja avoimemman aikakauden alkua. Kukaan ei voi toki kiistää hänen edeltäjänsä, Urho Kaleva Kekkosen suuruutta valtiomiehenä, mutta tämä käyttäytyi välillä itsevaltiaan elkein, nöyristeli itään päin ja leimasi sanan säilällään ne poliitikot, jotka eivät niin tehneet. Suomi oli läntisen Euroopan ainoa maa, jossa ei uskallettu puhua niin sanotusta suomettumisesta.

Kekkosen itseoikeutettuna perintöprinssinä pidettiin alkoholiongelman kanssa paininutta Ahti Karjalaista, mutta tämän kärähtäminen rattijuopumuksesta 1979 sekä kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt pamflettikirjanen Tamminiemen pesänjakajat vaikuttivat lopulta siihen, että kansa kääntyi Koiviston taakse. Karjalaista tukivat enää keskustapuolueen johto, taistolaiset, Neuvostoliitto ja elinkeinoelämän vuorineuvokset. Dramaattisessa Kuopion puoluekokouksessa keskustan presidenttiehdokkaaksi äänestettiin kuitenkin Johannes Virolainen.

Vaalien asetelma oli poikkeuksellinen, sillä yllättävän moni suomalainen oli tottunut äänestämään presidentinvaaleissa ainoastaan Kekkosta. Tämä oli valittu lisäksi presidentiksi poikkeuslailla 1973 ja loppuvuosina hänen terveydentilaansa piiloteltiin kuin diktatuurimaissa ikään. Vaikka lähestulkoon kaikki puolueet esittelivät oman ehdokkaansa, Koiviston valinta oli melkeinpä selviö etukäteen. Esimerkiksi kokoomuksesta, joka liputti Harri Holkerin puolesta, tiedettiin monen porvarinaisen, ja -miehenkin, äänestäneen Koivistoa. Suomeen valittiin ensimmäinen sosialidemokraattinen presidentti ensimmäisellä kierroksella.

Koiviston puoluerajat ylittävä suosio sai välillä koomisiakin piirteitä. Tiedetään, että mies ei ollut välttämättä kovin innostunut siitä, että Perustuslaillinen Oikeistopuolue kävi epävirallista kampanjaa hänen puolestaan. Sen nokkamies Georg C. Ehrnrooth tunnettiin raivokkaana Neuvostopolitiikan arvostelijana. Ehrnrooth jakeli auliisti haastatteluja työhuoneellaan, jonka seinällä komeili aikakauslehdestä repäisty juliste Mauno Koivistosta.

Television viihdeohjelmissa Koiviston hahmo oli ollut jo ministerivuosista lähtien kestosuosikki, josta näyttelijä Ismo Kallio teki sittemmin näköishahmon. Kansa ulvoi naurusta, kun rusettiin ja erivärisiin sukkiin pukeutunut ”Vara-Manu” levitteli suuria käsiään ja totesi hiuskiehkuransa takaa turkulaisella korostuksella, että tilanne on erinomaisen huolestuttava.

Neuvostoliitossa pelättiin Koiviston valintaa presidentiksi kuin ruttoa, jopa uutta noottikriisiä ounasteltiin. Näin jälkeenpäin on pelkästään huvittavaa muistella, miten leppoisan oloisesta Manusta piirrettiin samanlaisia kauhukuvia kuin aikaisemmin Yhdysvaltain presidentiksi pyrkineestä Ronald Reaganista ja nyt myöhemmin Donald Trumpista. Sittemmin Koiviston ja lähinaapurimme välit normalisoituivat, kun ilmeni, että uusi presidentti osaa venäjää ja on tuntee hyvin sekä Neuvostoliiton historian, että kulttuurin.

Aina silloin tällöin Koivisto tuli julkisuuteen persoonallisilla kommenteillaan jostain päivänpolttavasta aiheesta. Näkemyksiään hän esitti myös kahden presidenttikautensa jälkeen kesäpaikastaan Inkoon Tähtelästä, jossa hän vietti aikaa entistä enemmän. Yksi keskustelunavaus oli Sarajevon olympialaisten aikoihin annettu kommentti, että kansallisuustunnukset ovat saaneet kansainvälisissä urheilukisoissa liikaa painoarvoa. Ajatus on edelleenkin, näin jääkiekon MM-finaalin alla, hyvin ajankohtainen. Eivätkö huippusuoritukset ole jo sinänsä juhlimisen arvoisia riippumatta siitä, miten yksittäinen kansakunta menestyy? Eikö kunnia pitäisi kohdistaa niihin yksilöihin, jotka ovat sen ansainneet?

Mauno Koivisto on ainakin ansainnut paikkansa Suomen historian yhtenä suurimmista presidenteistä. Ujon oloinen ja kömpelöltä vaikuttanut, myös fyysisiltä mitoiltaan suuri mies mittautti ensin kansansuosionsa voittamattomalta tuntunutta vastustajaa vastaan, avasi vasemmistopoliitikkona ovet länteen ja kulki Suomen valtion sheriffinä valitsemallaan tiellä tyylikkäästi loppuun asti.

Ilkka Isosaari

AJANKOHTAISTA -arkisto

kesäkuu 2019

toukokuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

marraskuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

elokuu 2018

kesäkuu 2018

toukokuu 2018

huhtikuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011