Paperin valmistuksesta lumpuista syntyi romaani

Kuinka moni kirjallisuuden harrastaja kirjoja lukiessaan tietää tai muistaa, miten isoäidinäidinäidin aikana valmistettiin paperi? Väärin arvattu, ei sitä valmistettu puuselluloosamassasta vaan kangaslumpusta! KirjailijaKaari Utrion viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Paperiprinssi hän on tutustuttaa lukijansa perinpohjin lumpuista tehdyn paperin valmistukseen. Utrio-Linnilän perheyrityksen Amanitan kustantama teos on jälleen utriomaisen tarkkakuvaus 1800-luvun keisarillisen Helsingin ja sen lähistöllä maaseudulla sijainneitten kartanoitten säätyläisten ja muiden asukkaitten säätyjen määrittelemistä elämäntavoista.

Suurkosken paperiruukki on kuvitteellisessa paikassa puutalo-Helsingistä ehkä länteen Vihdin suuntaan. Sen perustaja oli vanhan maakartanon omistaja eversti Ross, jonka merille karannut poika, merikapteeni Sebastian palasi isänsä kuoltua kotiinsa vakavasti loukkaantuneena invalidina. Paperiruukkia oli tarmokkaasti hoidettu everstin sisaren tantte Gustavan, mestari Körnerin ja vanhan kirjanpitäjän, puukhollari Solinin toimesta. Ruukin paperitöissä auttoi romaanin toinen päähenkilö, naimaton, köyhää aatelia oleva neiti Wilhelmine, Falkestenin puustellista. Kun kaksi orpoa pitkä eikä enää mikään tyttönen Wilhelmine ja ruukin jättikokoinen perillinen, ensi kerran aikuisena tapasivat, niin heidän välillään säkenöi kiukku kylmillään olleen kartanon edustushuoneessa. Sebastian Ross oli laiminlyönyt perintönsä hoidon.

Kun kirjailija romaanin sivuilla tutustuttaa vammautuneen merikapteenin paperiruukkiin selviää, että Utrio on paneutunut 1800-luvun uuden saksalaista alkuperää olevan uuden teollisuushaaran rakentamiseen. Kirjailijan asiantuntijana, lumpusta paperiksi valmistukseen, oli toiminut UPM-Kymmenen kulttuurisäätiön hallituksen puheenjohtaja Eero Niinikoski.

Paperiprinssi kannattaa lukea niin paperinvalmistuksen kuin säätyläisihmisten elämää määräilevän pikkutarkan etiketin takia. Parasta paperia syntyi, jos ruukin lumpunostajat onnistuivat hankkimaan vanhoja puuvilla- ja pellavavuodevaatteita tai pitovaatteita. Lumpun kerääminen oli ankarasti aluekohtaisesti määritelty, ja vanhasta kotivaltiosta Ruotsista tulleet ostajat vihastuttivat ruukille lumppua ostavia erityisesti. Samaan aikaan keisarillinen senaatti määräsi lumppujen säästämisen uuden teollisuuden raaka-aineeksi. Vanhaa kangasmateriaalia eivät ihmiset saaneet hävittää polttamalla tai tunkioon viskaamalla. Samaan aikaan oli edelleen määräys, että työtä piti jokaisen ihmisen Suomen suuriruhtinaskunnassa tehdä. Jos henkilö, maata omistamaton nainen tai mies ei pystynyt osoittamaan olevansa toisen palveluksessa tai esimerkiksi itsellinen käsityöläinen, merkittiin hänet kirkonkirjoihin irtolaiseksi!

Työnteko ei koskenut säätyläisnaisia. Wilhelmine-neiti olisi jäänyt, isänsä, vanhan kiukkuisen luutnantin kuoltua ja menetettyään puustellin, seuraneidiksi tantte Gustavalle ja auttamaan ruukin kirjallisissa töissä. Mutta se ei käynyt, paheksui hautajaisiin saapunut kaukainen sukulainen, vanha kreivi Herman von Staude . Kreivi määräsi hautajaisten jälkeen ”melkein tuulimyllyn kokoisen” sukulaisneidin lähtemään kotiinsa Yrjönkadulle Helsinkiin kaksikymmenvuotiaan vaimonsa seuraneidiksi. Siellä hänen ensimmäisen avioliitostaan tytär Agnetta toimi kotinsa monenlaisissa tehtävissä. Varakkaampien perheitten tyttäristä ainakin yhden oletettiin jäävän vanhempiensa vanhuuden turvaksi kotia hoitamaan.

Kirjailija pyöräyttää kirjan runsaan neljän ja puolen sadan sivun aikana säätykierronkin vähän sekaisin yllättävillä naimakaupoilla ja pilkkaa säätyynsä sokeutuneita ihmisiä. Stauden kreivillisen kodin seinien sisällä oli ihmisten välisiä jännitteitä ja salaisuuksia, jotka pitävät kirjan jännitettä yllä. Kolera raivosi Helsingissä. Ihmisiä hoivasi lääkäri Elias Lönnrot, ja Stauden naiset kävivät kuuntelemassa runoilija Johan Ludvig Runebergia tämän Helsingin kodissa. Naisen asemaan säätyläisperheissä ja vaurastuvassa porvaristossa määriteltiin tietysti aviopuolison tai holhoojan kautta, mutta vaimot myös hoitivat rouvasväen piirissä perheen sosiaalisia suhteita aviomiehen eduksi. Säätyläisten kodeista, vaatetuksesta ja minkälaista sen tuli olla, saa lukija hyvän kuvan.

Kirjan henkilögalleria löytyy etusivuilta, ja lukijan tiedon taso nousee merkittävästi, kun kirjan viimeisillä sivuilla Utrio on lisännyt Pietari Suuren rankijärjestyksen vuodelta 1722 sekä kirjassa esiintyvien nimikkeiden suomennokset.

Marja-Liisa Niuranen

AJANKOHTAISTA -arkisto

kesäkuu 2019

toukokuu 2019

huhtikuu 2019

maaliskuu 2019

helmikuu 2019

tammikuu 2019

joulukuu 2018

marraskuu 2018

lokakuu 2018

syyskuu 2018

elokuu 2018

kesäkuu 2018

toukokuu 2018

huhtikuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011