Chicagossa murhakin on viihdettä

Lahden kaupunginteatterissa pari viikkoa sitten ensi-iltansa saanut maailmanmenestysmusikaali Chicago on mielenkiintoinen tapaus. Kyseessä on yksi maailman tunnetuimmista musikaaleista, mutta siltikään musikaalista ei ole noussut varsinaista ikisävelmää, joka olisi entuudestaan satunnaiselle kuulijalle tuttu. Ei vaikka musikaalista tehty elokuvakin keräsi peräti kuusi Oscaria.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että musiikki olisi millään tavoin kehnoa. Ei todellakaan. Heti kärkeen on todettava, että Lahdessa on onnistuttu tekemään loistava ja mukaansa tempaiseva musiikki-iloittelu, jota on ilo seurata. Tällä kertaa Lahdessa on luotettu omaan väkeen, sillä varsinaisia tähtivierailijoita ei esitykseen ole mukaan haalittu. Ja hyvä niin, sillä kaupunginteatterin väki osoittaa, että kyllä Lahdessa osataan. Musiikkinumerot ovat kauttaaltaan loistavaa tasoa ja musikaalin lavastus, puvustus ja koreografiat ovat huippuluokkaa.

Lahden kaupunginteatterin loistavassa Chicago-musikaalissa Velma Kelly (Elsa Saisio) ja Roxie Hart (Laura Huhtamaa) kilpailevat siitä kumpi valloittaa sanomalehtien etusivut.

Itse tarina on tuttu tänäkin päivänä. Julkisuuteen on päästävä keinolla millä hyvänsä. 1920-luvun Chicagossa yksi keino oli murhat. Murhaajat edustivat sen ajan glamouria ja lehdistö oli kontillaan näiden kauniiden murhaajattarien edessä. Musikaalissa kenties vaikuttavin ja parhaiten toteutettu kohtaus olikin Roxie Hartin lehdistötilaisuus, jossa asianajaja Billy Flynn (Mikko Pörhölä) talutti mediaa sananmukaisesti talutusnuorassa kappaleen ”Kumpikin tavoitteli asetta” säestyksellä. Lehdistön rähmällään oleminen suuntaan jos toiseenkin kun tuntuu niin kovin tutulta tänäkin päivänä, eikö vain?

Musikaalin naispääosissa tässä näytöksessä olivat Elsa Saisio (Velma Kelly) ja Laura Huhtamaa (Roxie Hart), jotka suoriutuivat rooleistaan erinomaisesti. Molempien puhdasta laulamista on ilo kuunnella ja roolin edellyttämät maneerit ovat molemmilla hyvin hallussa. Huhtamaan Roxiesta olin löytävinäni ripauksen Bussipysäkki-elokuvasta tuttua Marilyn Monroeta. Tiedättehän, vähän hupsu ja yksinkertainen blondi hempukka, joka kyllä tietää mistä narusta pitää vetää.

Miehistä nousee esiin asianajaja Bill Flynniä esittävä Mikko Pörhölä, joka luo oivan kuvan rahanahneesta ja lierosta kaverista, joka jaksaa olla asiakkaastaan kiinnostunut juuri ja juuri sen ajan, kun setelit vielä pullottavat etutaskussa. Mainio on myös seremoniamestarin roolissa Tapani Kalliomäki, joka vie tarinaa eteenpäin kohtaus kohtaukselta omaan ilmeikkääseen tapaansa. Myös Hiski Grönstrandin esittämä Amos Heart on varsin onnistunut tulkinta naiivista tohvelisankarista. Grönstrandin yksin esittämä ”Lasipää” onkin yksi musikaalin pysäyttävimpiä musiikkkinumeroita omassa yksinkertaisuudessaan ja sopii mainioksi kontrastiksi musikaalin muille, moniäänisille joukkokohtauksille.

Musikaalin lavastus (Minna Välimäki) on oivaltavaa ja toimivaa. Lavaa käytetään monipuolisesti hyväksi niin syvyys- kuin leveyssuuntaankin. Hyvänä lisänä lavastuksessa on onnistunut valosuunnittelu, josta vastaa Jouni Nykopp. Hienosti svengaava bändikin on sijoitettu ikäänkuin lavasteeksi ylärampille näyttämön takaosaan. Hieno ratkaisu. Yleisön ja näyttämön rajaa on rikottu lisäämällä lavaan catwalk, joka yltää katsomoon asti. Myös itse katsomoa osataan käyttää musikaalissa hyväksi, tästä hyvänä esimerkkinä Bill Flynnin ensikohtaminen.

Ohjaaja Miika Muranen on onnistunut tekemään erittäin viihdyttävän musikaalin kaiken mahdollisen viihteellistämisestä. Onko julkisuus tavoittelemisen arvoista? Onko julkisuuden tavoittelemiseessa hinnalla millä hyvänsä mitään järkeä? Näitä kysymyksiä voi sitten miettiä kotona, kunhan on ensin nauttinut tämän viihdepläjäyksen Lahden kaupunginteatterissa.

Kaiken kaikkiaan rankkaisin Chicagon ykköseksi Lahden kaupunginteatterin viime vuosien musikaaleista. Cabaret, Hair ja West Side Story omaavat kenties enemmän hittipotentiaalia musiikin suhteen, mutta Chicago vetää pinnat kotiin kokonaisuudesta. Voi hyvin ennustaa, että kaupunginteatterilla on käsissään pikkujoulukauden suurin teatterihitti kaikessa säihkeessään ja glamourissaan, varsinkin kun musikaalin teksti ja sanoitukset ovat täynnä pikkutuhmuuksia ja puvustuksessakin suositaan paljasta pintaa kunnon vaudeville-tyyliin.

Petri Salomaa

AJANKOHTAISTA -arkisto

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011