Rakkaus Viipuriin elää yhä

Kannaksen kansainvälinen kaupunki oli Viipuri, yksi Suomen vauraimmista kaupungeista, kunnes II maailmansota tuhosi sen osittain. Viipuri ja muu nykyinen rajantakainen Karjala jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle rauhan neuvottelujen jälkeen 1944. Karjalaiset lähtivät kodeistaan jo talvisodan aikana 1939-40, mutta välirauha toi osan väestöstä takaisin koteihinsa, kunnes jälleen oli lähtö lännemmäksi Suomeen.

Siirtolaisväestö ja heidän jälkeläisensä ovat säilyttäneet rakkautensa rajantakaisiin kotikontuihin. Vanhoja kotiseutuja on Lahdestakin lähdetty tutkailemaan heti, kun Neuvostoliitto antoi siihen mahdollisuuden. Nuoren Lahden kaupunginisät olivat rauhan tultua rohkeita ja kutsuivat menetetyn alueen yritysten, kulttuurilaitosten- ja sairaaloitten hallintoväkeä neuvottelemaan niiden asettumisesta kaupunkiin. Tontteja luovutettiin edullisesti, ja niin tänne saatiin esimerkiksi Starckjohannin yritykset, Diakoniasäätiön sairaala ja Viipurin konservatorio ja runsaasti pienempiä yrityksiä sekä niiden mukana karjalaista väestöä.

Viipurilaista Hackmannin teollisuussukua palvellut työntekijä sai muistoksi kustavilaistyylisen pienen sohvakaluston, taustaseinällä Koulutuskeskus Salpauksen sisustuksen ja tilarakennuksen opiskelijoitten käsin tekemä 1800-lukua henkivä tapetti, palmun alla kalustosta kertomassa näyttelyn tuottaja Tuija Vertainen.

Lahden historiallinen museo on arvostanut viipurilaisuutta näyttelyllä VIIPURI mon amour, jota on ollut kokoamassa suuri joukko kaupunginmuseon henkilökuntaa. Esineitä, käsitöitä ja taideteoksia on näyttelyyn saatu lainaksi niin yksityisiltä henkilöiltä kuin taidemuseoiltakin Lahden kaupunginmuseon omien kokoelmien lisäksi.

Näyttely on jakautunut museokartanon kolmeen kerrokseen. Ensimmäisen näyttelyhuoneen suuressa vitriinissä on Suomen repeytynyt sotalippu. Lippu, joka liehui Viipurin linnan salossa, kun taisteluista väsyneet sotilaat perääntyivät ylivoiman edessä. Tämän huoneen jokaiselle seinälle heijastetaan Viipuria ja sotilaita esittäviä kuvasarjoja äänikuvineen. Tunteita herättävä on näyttelyarkkitehti Minna Välimäen näyttelyn kolmanteen kerrokseen luoma installaatio, mikä kuvaa pommituksen jälkiä asuintalossa. Viipuri-aiheisia kuvasarjoja on joka kerroksessa. Niihin videosuunnittelun on tehnyt Kimmo Karjunen.

Mielenkiintoisin on ehkä Viipurissa ja Monrepos puistossa Suomi Filmin kesällä 1939 kuvaama ja 1940 ensi esityksen saanut äänifilmi nimeltään Vanha Viipurimme – Kovaosaisen Karjalan ilon ja surun kaupunki. Filmi kertoo katsojille niistä arkkitehtuurin helmistä ja keskiaikaisesta Viipurista, jonka osittain rapistuneet vanhan kaupungin talot kävijä näkee tänäkin päivänä siellä vieraillessaan. Sen lisäksi näyttelyn elokuvateatterissa nähdään katkelmia dokumentista Laulu ja soitto on ilomme vuodelta 1935, jossa esiintyvät Viipurin musiikkiopiston oppilaat.

Lahden historiallinen museo järjesti näyttelyä varten keräyksen, jolla etsittiin Viipurista evakkotaipaleelle lähteneitä esineitä tarinoineen. Näille esineille varatusta vitriinistä löytyy tuttu Singerin kopallinen ompelukone. Sillä on Armi Ratian sukulaisrouva ommellut Marimekko-liikkeelle vaatteita ennen yrityksen teollistumista.
Käsitöitä kaipasin lisää hyvin säilyneitten ryijyjen lisäksi näyttelyyn. Viipurilaisten vauraudesta kertoivat 1800-luvun lopulla ostetut öljyvärityöt ja muut taideteokset sekä tyylihuonekaluryhmät. Taideteoksia on näyttelyssä aina maan kuuluilta taiteilijoilta tuntemattomampiin; Albert Edelfelt, Ferdinand von Wright, Johannes Takanen, Leopold Kerpel, Mikael Erassi, Ville Wallgren, Väinö Rautio, Viktor Svaetichin ja useita muita.

Toisessa kerroksessa Svaetichinin työt ovat ripustettu Viipurin historiallisen museon tyyliin ja taustalla soi Lahden konserttitalon perustajan Felix Krohnin sävellys. Viipurin konservatoriosta pelasti rouva Hulda Puustelli suuren joukon nuotteja, jotka ovat nykyisin Lahden konservatorion arkistossa.

Viipuri mon amour – näyttely jatkuu ensi maaliskuulle. Tulevan syyskauden aikana sen merkeissä järjestetään Viipuria käsittävä luentosarja Lahden historiallisessa museossa. Luentosarja alkaa 3.9. kirjailija Anna Kortelaisenluennolla Jäljet eivät pääty – näkökulma viipurilaisiin juuriin ja syksyn viimeisen luennon pitää 10.12. dosentti Pertti Paavolainen aiheesta Suomalaisuushankkeet Viipurissa.
Luentosarja jatkuu keväällä.

Marja-Liisa Niuranen

Villa Rauhala – 1800-luvun henkeä keskellä Lahtea

Vehreät puut kaartuvat pihamaalle, josta vanhat portaat johtavat 1800-luvun idylliin. Salakapakoita ja tunnelmallisia naamiaisia. Mystisiä takkoja ja kattokruunuja. Villa Rauhalassa tuoksuu entisaikojen henki, joka saa mielikuvituksen laukkaamaan.

Jalkarannantien varressa, katseilta suojassa, sijaitseva Villa Rauhala on suosittu juhlapaikka. Talolla on takanaan värikäs historia, joka ulottuu reilun 130 vuoden taakse. Talon nykyiseksi pehtoriksi itseään tituleeraava radiotoimittaja Joni Heinonen kertoo vierailleen mielellään rakennuksen vaiheista.
– Vieraat ovat valtavan kiinnostuneita talon historiasta. Olen ottanut tavaksi kertoa siitä samalla kun toivotan vieraat tervetulleiksi.

Aikoinaan August Fellmannin kesäkartanoksi rakennettu Villa Rauhala on toiminut vuosien saatossa muun muassa talvisodassa armeijan levähdyspaikkana. Ennen suunniteltua purkutuomiotaan se ehti olla pitkään kaupungin omistuksessa, jolloin kaunista rakennusta tuhlattiin pitämällä sitä liikennemerkkivarastona. Purkuaikeilta rakennuksen pelasti lahtelainen puuarkkitehti Pauli Lindström, joka teki taloon totaalisen remontin.

Mielenkiintoisena yksityiskohtana Heinonen paljastaa kieltolaista suivaantuneen Fellmannin perustaneen salakapan Villa Rauhalan kellariin.
– Haaveenamme on jo vuosia ollut salakapakan kunnostaminen. Siellä voisi pelailla korttia kuten herrat aikoinaan, Heinonen haaveilee.

Nykyisin suojatun kohteen omistaa Nea Vikström, joka vastaa myös Villa Rauhalan lämminhenkisestä sisustuksesta. Heinonen itse on nyt viisi ja puoli vuotta toteuttanut Vikströmin ja hänen miehensä visiota Villa Rauhalasta päijäthämäläisten juhlatalona.
– Täällä juhlitaan kaikkia elämänkaaren juhlia ristiäisistä muistotilaisuuteen, mutta myös erilaisia kokouksia järjestetään usein, esittelee Heinonen.

Paitsi päijäthämäläisiä, talo kiinnostaa juhlapaikkana myös ulkopaikkakuntalaisia sekä kansainvälistä väkeä.
– Meillä on käynyt vieraita ainakin Kaliforniasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta. Oikeastaan vieraita on riittänyt varmaan jokaisesta maanosasta, Heinonen luettelee.

Juhlia suunnittelevan on syytä olla nopea, sillä Villa Rauhalan suosittu miljöö buukataan nopeasti täyteen. Esimerkiksi ylioppilasjuhlia on varattu aina vuoteen 2015 asti. Eikä ihme, sillä harvoin tarjolla on järvimaisemaista kesäkartanoa keskellä kaupunkia.
Heinosen mukaan myös palvelun laatuun on Villa Rauhalassa panostettu huolella.
– Juhlaväki itse luo juhlatunnelman, mutta me luomme juhlalle puitteet. Eikä kukaan tuosta ovesta ole vielä suu mutrussa lähtenyt, Heinonen naurahtaa.

– Elina Salomaa –

 

Kokoa kokoon koko kokko

Keskikesä on kauneimmillaan. Ilmassa tuoksuu raikas vapaus. Tuuli hellii auringon lämmittämiä kasvojani. Sininen taivas hymyilee, metsät kuiskivat omaa salaperäistä kieltään. Vesi kimmeltää tyynenä ja puhtaana. Kokko roihuaa intohimoisena yöttömässä yössä.

Kaikki tämä on pelkkää roskaa. Pelkkää kaunokirjallista kuraa, joka ei ole mitään. Miten luonto onkin näin ruma ja helvetillinen paikka? Miksi juuri minun täytyy kärsiä? Miksi juuri minä olen tällä kertaa se idiootti, joka on kulkenut Kotipokin kassan kautta ykkösoluet kangaskassissa? Juhannus on pilalla, kaikki on.

Aloitetaanpa alusta, puhtaalta pöydältä, valaistuneina ja onnellisina. Keskikesä on rumimmillaan. Ilmassa tuoksuu karrelle palanut Lidlin grillimaisterimakkara, Suomi-viina ja hyttysmyrkky. Taivas räkii naamallemme ja nauraa vahingoniloisesti. Metsät huutavat kirosanoja korviimme. Vesi paiskoutuu märkinä mutaklimppeinä lahkeisiimme. Kokko sammuu kun siihen oksennetaan. Eipähän pääse tuli leviämään.

Täydellistä. On juhannus.

Luotetuin tiedonlähteeni, paras ystäväni ja uskottuni, Wikipedia, kertoo muun muassa seuraavaa keskikesän juhlasta: ”Meluaminen ja juopuminen ovat jo varhain kuuluneet juhannuksen viettoon. Niiden on uskottu tuottavan onnea ja karkottavan pahoja henkiä.
Kaikenlaiset oudot tapahtumat olivat luonteenomaisia juhannusyölle. Aaveiden ajateltiin vaeltavan ja aarnivalkeiden palavan.” Jos siis meluamiselta ja juopumiseltasi kerkeät huomaamaan, että puhelimesi on yhtäkkiä täysin käsittämättömästä syystä järvessä, on syytä epäillä yliluonnollisia demonipirulaisia.

Jos mietimme juhannusta, kuten usein tähän aikaan vuodesta mietimme, mieleemme tulee ensimmäisenä perinteet. Suuntaamme mökille, koska juhannuksena kuuluu olla luonnossa. Lämmitämme saunan, koska saunanraikkaana on hyvä ryömiä pitkin peltoja etsimässä tulevaa rakastaan (ja itseään). Syömme uusia perunoita ja lettuja, koska juominen on pitkästyttävää ilman ruokaa. Teemme juhannustaikoja kierimällä alasti niityillä, koska siten luulemme saavamme rutkasti naimaonnea. Ainoa mitä saamme, on borrelioosi, mutta kaipa sekin on parempi kuin ei mitään.

Minusta tuntuu, että olisi syytä keskustella juhannustaioista vähän enemmänkin. Perinteisesti meillä suomalaisilla on ollut juhannuksena tapana harjoittaa kaikennäköisiä epäilyttäviä rituaaleja, kuten halkokasaan alasti peruuttamista ja toisten pelloilla nakuna juoksemista. Alastomuus on tärkeä osa näitä saatanallisia muinaisuskontoriittejä.
Juhannusta onkin vietetty paitsi yöttömän yön juhlana, keskikesän juhlana ja juopumisen juhlana, myös hedelmällisyyden juhlana. Mutta sopivatko vanhat taiat tämän päivän kriittiselle suomalaisjuhlijalle, jonka mielestä avioliitto ylipäänsä on vanhentunut instituutio? Ajatteleeko kukaan homon naimaonnea? Entä missä ovat ne kaikki hc-feministit, jotka huutavat yhteen ääneen juhannusmiehiä hirteen? Joku roti tähän taikuritouhuun.

Minä kuitenkin ajattelin unohtaa nykymaailman yhdeksi yöksi ja ryhtyä taikauskoiseksi hölmöksi. Jos taikausko ei kiinnosta, myös tavallisen hölmön viitta on juhannuksena vapaana.

Hyvää juhannusta!
    Elina Salomaa

”Miksei Omalähiössä ole sarjakuvia?”

Loviisan Pässin päiväkerhossa vietettiin tällä viikolla mediaviikkoa. Kyseiseen teemaan liittyen sain minäkin kutsun saapua kertomaan lapsille mitä kaikkea toimittajan ihmeellinen työ pitää sisällään. Olin kovin otettu siitä, että kutsu tuli meille Omalähiöön, eikä jollekin suurelle maakuntalehdelle.

Saavuttuani paikalle huomasin, että nähtävästi minua oli oikein odotettu, sillä pieni huone oli jo täynnä pieniä tiedonjanoisia tulevaisuudenlupauksia. Onnekseni paikalla oli myös muutama päiväkerhon täti ja setä, ettei tilanne karkaisi käsistä ja lapset veisivät minua kuin kuoriämpäriä.

Loviisan pässin päiväkerhon mediaviikolla tutustuttiin mm. Omalähiöön

Kun olin käynyt läpi toimittajan työn kaikki vaiheet läpi ( siihen ei kauan mennyt ), päästiin itse asiaan eli lasten kysymyksiin. Lapset olivatkin valmistelleet paljon hyviä kysymyksiä liittyen toimittajan työhön, joihin sitten yritin parhaani mukaan vastailla.
Tunsin itseni suureksikin tähdeksi, kun kymmenet kysymykset sinkoilivat tiiviissä tahdissa läpi pienen huoneen.
Tältäköhän suurista tähdistäkin tuntuu lehdistötilaisuuksissa?

– Mikä on lempijäätelösi?
– Missä asut?
– Missä toimittajat syö?
– Monta vuotta sä olet?
– Missä voi opiskella toimittajaksi?
– Miltä tuntuu itse olla haastateltavana?
– Mikä on ollut hauskin juttusi?  Jne. jne.

Hyviä kysymyksiä riitti kokonaiseksi tunniksi. Suurta hupia lasten keskuudessa tuntui aiheuttavan se, että olen äitini kanssa samassa työpaikassa ja että työhuoneeni on se sama, jossa pienenä poikana kotona asustin. Niinpä joku aiheellisesti kysyikin, onko oltava sukua, että pääsee Omalähiöön töihin. No, ei siitä ainakaan haittaa ole…

Tilaisuuden ykkösaiheeksi muodostui loppujen lopuksi se kysymys, miksi Omalähiössä ei ole sarjakuvia. Kun kerroin, ettei budjettiin ole varattu rahaa sarjakuvia varten, ihmettelivät lapset miksi en piirrä itse. Muutama lapsi kyllä tarjosi omaa sarjakuvaansa lehteemme, mutta hintaneuvottelut kariutuvat, kun hintapyyntö nousi jo heti kättelyssä 8000 euroon. Loppujen lopuksi lapset saivat minut melkein vakuuttuneeksi kyvyistäni tikku-ukko sarjakuvapiirtäjänä, kun asiaan oli tarpeeksi monta kertaa palattu. Täytynee joku päivä yrittää.

Toinen erittäin tärkeä asia oli aprillipilan tekeminen lehden sivuilla. Siitäkin sain monen monituista hyvää ohjetta tulevaisuutta varten.
Lisäksi sain tietää, että mieluiten lehdistä luetaan juttuja eläimistä ja urheilusta. Löytyipä paikanpäältä yksi kulttuurinkin ystävä.

Loppuviikosta Loviisan Pässin päiväkerho tutustui mediaviikollaan mm. YLE:n paikallisradioon. Näinköhän lapset saivat vallattua radioaallotkin?
Minut he ainakin saivat vakuuttuneiksi siitä, että heissä asustaa valoisa tulevaisuus.

Petri Salomaa

 

 

Miete ry – Mielenterveystyötä jo 40 vuotta

Miete ry on mielenterveyskuntoutujien ja heidän läheistensä tuki- ja vaikuttamisjärjestö. Vertaistuen avulla Miete pyrkii aktivoimaan ja tukemaan mielenterveyskuntoutujien elämänhallintaa ja selviytymistä. Viime perjantaina Anttilanmäen kupeessa Kerintiellä vietettiin Miete ry:n 40-vuotisjuhlia isolla ystäväjoukolla aurinkoisessa säässä.

 

– 40 vuotta sitten kuntoutujat pähkäilivät, että Lahdessakin tarvittaisiin potilasyhdistystä mielenterveyskuntoutujille. Ensimmäiset 10 vuotta yhdistyksen tilat olivat Onnelantiellä, mutta viimeiset 30 vuotta Miete ry on toiminut Kerintiellä Lahden kaupungilta vuokraamassaan kodikkaassa omakotitalossa kertasi yhdistyksen taivalta toiminnanjohtaja Riikka Salmi.

– Päivittäin Kerintiellä käy aktiivisesti noin 40 henkeä viettämässä yhteistä aikaa muiden kuntoutujien kanssa. Useimmat viihtyvät täällä koko päivän ja joillekin Kerintien toimintapisteestä on muodostunut melkeinpä toinen koti. Tänne voi kuka vain tulla tutustumaan toimintaamme aukioloaikojen puitteissa. Ketään ei käännytetä portilla lupaa Salmi. Tosin alkoholia emme täällä suvaitse, joten siinä menee raja.

– Kesäisin teemme paljon erilaisia retkiä. Syyskuusta toukokuuhun toiminta painottuu enemmän vertaistukiryhmiin (esim. keskustelu- ja liikuntaryhmiä), joita vetää vertaisohjaaja eli myös ohjaajalla on oma kokemus kuntoutuksesta kertoo toiminnanjohtaja Riikka Salmi

– Jäsenmäärä on kokoajan kasvussa, sillä ajat ovat nyt sellaiset, että yhteisöllisyyttä tarvitaan paljon tässä yhteiskunnassa linjaa yhdistyksen hallituksen puheenjohtaja Jukka Ingelin, jolla on omakohtaistakin kokemusta mielenterveyskuntoutuksesta. Kuntoutuminen on aina yksilöllistä eli ei voida sanoa milloin kuntoutus kenelläkin on lopullisesti ohi. Itse jäin kuntoutukseni jälkeen näihin hommiin kertoo Ingelin. Useasti kuntoutujat jäävätkin vertaisohjaajiksi mukaan toimintaan, joka on tärkeää toiminnan jatkumiseksi ja kun ohjaajalla on oma kokemus asiasta, helpottaa se suhtautumisessa kuntoutujaan ja hänen ongelmiinsa.

Pääasiassa rahoitus Miete ry:n toimintaan tulee raha-automaattiyhdistykseltä ja Lahden kaupungilta järjestöavustuksen muodossa.
– Ainahan sitä avustusta saisi kaupungilta enemmänkin tulla, mutta olemme erittäin tyytyväisiä siihen, että olemme päässeet järjestöavustuksen piiriin linjaa Salmi. Lisätoivomuksena puheenjohtaja Ingell heitti, että yhdistys saisi edelleen jatkaa toimintaansa Kerintien kiinteistössä, jossa vuokranantajana Lahden kaupunki toimii.
– Lisäksi meillä on käytössämme kesämökki Jalkarannassa Monotiellä, jota jäsenet voivat vapaasti varata kolmen päivän pätkiksi. Se on myös kaupungilta vuokralla kiittelee Ingell

Toimintaa moneen makuun

– Täällä keskustellaan, tuetaan toisiaan, pelataan mölkkyä, maalataan, askarrellaan, tehdään retkiä, huovutetaan…ihan kaikkea mahdollista mukavaa toimintaa, jossa saa olla yhdessä muiden kuntoutujien kanssa kertoo Kirsti Kokko-Kurho esitellen samalla yhdistyksen taloa. Varsinaista ohjattua toimintaa ei meillä ole, sillä Miete on vertaistukiyhdistys, jossa aina joku meidän jäsenistä vetää ryhmää vertaisohjaajana jatkaa oman runonsa juhlassa esittänyt Kokko-Kurho.
– Keittiössä riittää kiirettä, sillä jokapäiväinen ruoka noin 40 henkilölle ei ole mikään ihan pikku juttu. Mukavaa, kun kesällä pääsee ulos, niin tungos ei ole niin valtava nauraa Kokko-Kurho.

Toiminnanjohtaja Riikka Salmi ja hallituksen puheenjohtaja Jukka Ingelin ottamassa lahjaa vastaan Lahden Klubitalolta, joka toi lahjaksi pihalle istutettavan kirsikkapuun.

 

Miete tekee tärkeää työtä mielenterveyskuntoutujien parissa ja voisi kuvitella, että Lahden kaupunki tukisi toimintaa enemmänkin kuin nyt. Onhan yhdistyksen työ juuri sitä ennaltaehkäisevää toimintaa, jolla säästettäisiin pitkä penni tulevaisuudessa potilaskuluissa.

– Nyt pitäisi herätellä ihmisissä tulevaisuudenuskoa, vaikka ajat vaikeat ovatkin. Meillä on Lahden kaupungissa varattu avustuksiin ihan liian vähän määrärahoja. Toimeentulomenot kasvavat työttömyyden kasvun mukana. Jos järjestön avustus on pieni, voisi olla syytä miettiä olisiko se ostopalvelua. Tämä asia tullee lähiaikoina pohdittavaksi.
Miete ry:n toiminta on kaupungin peruspalvelua tukevaa ja erittäin tärkeää sellaista. Tämä on juuri sellaista ennaltaehkäisevää toimintaa, jota ei riittävästi kaupungin tasolla ole olemassa linjasi Lahden kaupungin tervehdyksen juhlaan tuonut sosiaali- ja terveyslautakunnan varapuheenjohtaja Kari Lempinen puheessaan, joten kyllä kaupungintalollakin on pantu merkille Miete ry:n upea työ vuosien saatossa.

– Petri Salomaa –

Hiusten ja mielen hoitoa Leilan lepotuolissa

Astun Liipolan parturi-kampaamon ovesta sisään minuutin myöhässä. Vastassani on nainen, jota asia ei todellakaan häiritse. Hän hymyilee kukkamekossaan ja toivottaa minut tervetulleeksi. Hän on liipolalaisten hiuspehkojen pelastus Leila Salokoski.

Jos sallitte, hyvät lukijat, sinuttelen Leilaa tästä eteen päin. Teen sen siksi, että Leilan kanssa puhuminen on luontevaa, aivan kuin olisimme tunteneet vuosia. Istumme Leilan backstagelle, hänen taukohuoneeseensa. Huoneen seiniä koristaa erilaiset kortit ja sarjakuvapätkät sekä hymyn arvosta muistuttavat mietelauseet. Liekö lausahdusten ansiota, mutta hymyilemään Leilaa ei tarvitse kehottaa.

Leilan pitkä ura parturi-kampaajana alkoi, kun hän valmistui ammattiin vuonna 1969. Kuten usein kliseisesti sanotaan, alku aina hankalaa. Niin myös Leilan tapauksessa. Nuori, innokas, opiskelijanalku sairastui nokkosrokkoon, eikä ihotautilääkärin tuomio kuulostanut hyvältä. Lääkärin mukaan allergisen tyttö-paran olisi turha lähteä opiskelemaan parturi-kampaajaksi.

– Ajattelin, että joo joo, ja menin vaan. Permanentteja sitten tein sormenpäät verillä ja kirveli niin maan perusteellisesti, Leila naurahtaa.
Nykyään parturi-kampaajien ei tarvitse liottaa käsiään samalla tavalla happamissa ja emäksisissä aineissa, joten Leilan intohimo ei onneksi enää ole käsien vihollinen.

Kauko Mykrä nauttii olostaan Leilan lepotuolissa

Kymmenen vuotta valmistumisensa jälkeen, ja muutaman työpaikan kokeiltuaan, Leila päätyi Liipolan parturi-kampaamoon. Silloin työntekijöitä oli omistajan lisäksi neljä, ja tila oli jaettu kahtia kampaamopuoleen ja parturipuoleen. Noususuhdanteen ansiosta Liipolan ostari loisti elinvoimallaan: parturi-kampaamon lisäksi oli kauppoja, pankki, posti ja kukkakioski sekä tietenkin Villiruusu, joka parturin ohella on nykyisen ostarin ainoa alkuperäisasukas.

1995 Leilan asema työpaikallaan muuttui, kun hän osti parturi-kampaamon itselleen. Yhden unelmansa saavuttaneella naisella ei ollut aavistustakaan, kuinka kivistä tietä hän tulisi seuraavina vuosina tarpomaan. Ylitsepääsemättömältä tuntuva kallio asettui tielle syyskuussa 1999, kun Liipolan ostarin pizzeriasta alkunsa saanut tulipalo tuhosi kaiken tieltään; mukaan lukien parturi-kampaamon ja sen uudet joulutuotteet. Tapahtuman muisteleminenkin tekee pahaa.
– Se oli semmoinen lamaannuttava juttu. Vähään aikaan ei oikein tiennyt, että mitä sitä tekee, kun ei oikein osannut tehdä yhtään mitään muuta kuin itkeä.

Vaikka kaikki näyttäisi toivottomalta; vaikka taivas sylkisi päällemme ja maa tuntuisi vajoavan jalkojemme alta; silti asioilla on usein tapana järjestyä. Leila pääsi parturi-kampaamoineen väliaikaisesti viereisestä rakennuksesta poistuvan R-kioskin tiloihin. Puolen vuoden evakon jälkeen parturi palasi vanhaan rakennukseen, tosin pienempänä.
– Villiruusu halusi isommat tilat kuin aiemmin, ja minä taas pienemmät. Nykyinen liiketilamme on siis entisen Villiruusen eteinen ja narikka.

Samoihin aikoihin ostari hiljeni. Launeen suuret marketit söivät ostoskeskuksen elämää viemällä esimerkiksi apteekin mukanaan. Leilan leipää marketit eivät sen sijaan ole vieneet.
– Eihän tämä mikään kultakaivos ole, mutta hengissä ollaan selvitty.

Leila työskentelee nykyään yhdessä poikansa, Pasin, kanssa, joka päätyi äidilleen töihin erilaisten vaikeuksien kautta.
– Sanoin pojalleni, että molemmat tulee autettua, jos tulet oppisopimuksella töihin.

Vuosikymmeniä työskennelleen naisen toiveena on päästä joskus eläkkeelle. Suunnitelmissa on, että Leilan jatkajana nähdään sekä hänen poikansa että miniänsä. Aktiivinen nainen ei kuitenkaan vielä kuulosta lopullisen valmiilta viettämään laiskanpulskeita eläkepäiviään, vaan kertoo aikovansa jatkaa työntekoa harrastuspohjalta – ihan vain huvikseen.

Liipolan asukkaista Leilalla ei ole pahaa sanottavaa.
– Nykyään työttömyys vaikuttaa siihen, että jostain on pakko tinkiä. Ennen oli leppoisampaa. Kantaliipolalaiset ovat kuitenkin aina olleet sellaisia, että ne elää ja antaa toistenkin elää, Leila kuvailee.

Monet asiakkaat ovat käyneet Liipolan parturi-kampaamossa pikkunassikasta lähtien, ja tuovat nyt omia lapsiaan Leilan taitaviin käsiin. Suuresta osasta asiakkaista on tullut ystäviä, melkein sukulaisia.
– Monet asiakkaat tykkäävät, että tänne tuleminen on vähän kuin Leilan lepotuoliin tulisi: samalla hoidetaan hiukset ja mieli, Leila nauraa.

Leila teki aikoinaan väliaikaisesti töitä myös Liipolan päiväkodissa, mutta työhön ei löytynyt samanlaista intohimoa kuin hiusten leikkaamiseen.
– Työskentelen mieluummin aikuisten kanssa. Parasta työssäni on, että saan toteuttaa itseäni. Tärkeää on myös, että pääsen kosketuksiin ihmisten kanssa.

Liipolalaisten hiusten kesyttäjä teki töitä hetken myös muutamassa muussa Lahden parturi-kampaamossa, mutta Liipola on aina ollut se kaikkein rakkain. Siitä osoituksena lupaus, jonka hän antoi palattuaan Liipolan parturi-kampaamoon:
– Jos liipolalaiset eivät jätä minua, niin minä en jätä heitä.

– Elina Salomaa –

 

Toimarin kesäjuhlassa nautittiin auringosta ja hyvästä seurasta

Sunnuntaina Patoseudun Toimarin kesäjuhlissa makkara tuoksui ja musiikki raikasi.
Pitkän tauon jälkeen ensimmäisen kerran järjestetty kesäjuhla keräsi mukavasti väkeä viettämään aurinkoista kesäpäivää. Ohjelmassa oli esimerkiksi Gospel-kuoron esityksiä, ulkopelejä ja lapsille poniratsastusta.

Mira Korhonen, Pertti Vuolukivi ja Reijo Kivelä ottivat pihamaalla toisistaan mittaa petankkissa ja nauttivat tunnelmasta.
– Tällaiset kesäjuhlat keräävät hyvin paikallista väkeä yhteen. Tämä on erinomainen paikka tavata ystäviä ja harrastaa erilaisia aktiviteetteja, Korhonen sanoo.

Aadan kohokohta kesäjuhlassa oli poniratsastus.

Patoseudun asukkaat ovat ottaneet Toimarin omakseen. Toimarin toiminnasta vastaava Matti Hirvonen kertoo, että Toimarissa tapahtuu viikon jokaisena päivänä. Maanantaisin ja perjantaisin on ohjelmassa Toimarin lahjoituselintarvikejakelu, joka kerää viikosta toiseen paikalle runsaasti väkeä. Muina päivinä muun muassa pelaillaan erilaisia pelejä, jumpataan ja harrastetaan käsitöitä. Nuppupeittokerhossa valmistetaan peitteitä Päijät-Hämeen keskussairaalalle. Viikonloppuisin Toimarin tiloja vuokrataan syntymäpäivien, rippijuhlien tai muiden juhlapäivien viettoa varten. Hirvonen paljastaa, että tulevan syksyn haasteena on marttatoiminnan viritteleminen Toimarin ohjelmaan.

Kesäjuhla järjestettiin nyt ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.
– Tapahtumalla halusimme osoittaa, että Toimari on toimiva Patoseudun keskus, jonne kaikki ovat tervetulleita, Hirvonen kiteyttää.

Toimarin tarkoituksena ei ole voiton tavoittelu, vaan lähiasukkaiden saaminen liikkeelle. Uusia kontakteja on tärkeä solmia, sillä niiden mukana mahdollisuudet erilaisten tapahtumien järjestämiseksi kasvavat. Hirvonen on mielissään, että Toimari on saanut uutta potkua tummahkojen vaiheiden jälkeen.
– Nuoret perheenäidit ovat tuoneet mukanaan toimintaamme uutta ilmettä ja uusia toimintamalleja.


Ympäristöneuvontaa aikuisille ja lapsille

Toimarin kesäjuhlassa oli paikalla myös Kestävän kehityksen ohjaaja Sari Knuuti Lahden seudun ympäristöpalveluista. Patoseudun asukkaille jaettiin vinkkejä siitä, miten omissa arjen toimissaan voisi suojella ympäristöä. Knuutin mukaan maksuton ympäristöneuvonta on kaupungin tehtävä.
– Jätelajittelu ja luontoasiat kiinnostavat ihmisiä. Myös ympäristötietämyksen määrä on lisääntynyt, mikä johtaa usein siihen, että myös luonnosta halutaan pitää parempaa huolta, Knuuti huomauttaa.

Lehmusreitin uusi kartta on ollut Knuutin mukaan suosittu alkukesästä.
– Uudessa kartassa on merkittynä reitit helposta haastavaan. Ihmiset voivat valita oman kuntonsa ja mielenkiintonsa mukaan kuinka haastavaa maastoa haluaa kulkea.

Toimarin kesäjuhlassa lapsille oli ohjelmassa neljän rastin luontopolku, jossa kuunneltiin luonnon ääniä ja tehtiin ympäristöstä erilaisia aistihavaintoja. Knuuti kertoo, että ympäristöneuvonnan tiloista lainattava luontopolku on suosittu paitsi monien kesätapahtumien, myös päiväkotien ohjelmassa.

– Elina Salomaa –

 

 

Mölkyn suosio kasvaa – Tallinnassa 10-vuotisjuhlaturnaus

Mölkyn suosio on kansainvälisessä mittakaavassa edelleen hyvässä kasvussa. Esimerkiksi viime viikonvaihteessa jo 10. kerran pelattu Tallinna Open turnaus keräsi ennätysmäärän osanottajia, mukana helteisessä heittourakassa oli 73 joukkuetta.

Tallinna Open mölkyn yhdeksän tuntisen heittourakan parhaat joukkueet.

Suomalaisjoukkueet taistelivat oivasti, mutta himoittu turnausvoitto jäi Eestiin, sikäläisen tarkkakäsiparin Vetik & Rannus viedessä ykköspokaalit jo toistamiseen. Kakkospokaalit pokkasi lahtelainen Wood Pub -pari Timo Kemppisekä Toivo Vihervaara, kolmospystien matkatessa Hollolaan Sanna Koskimaan ja Ilkka Horttanaisenmukana.

Alkulohkovaiheen jälkeen pudonneille joukkueille järjestetyn B-finaalin voiton vei lahtelaispari Suvi Soini ja Juha Keinonen. Soini voitti myös oheiskilpailuna käydyn tarkkuusheittokilpailun naisten sarjan. Miesten sarjassa paras tarkkuusheittäjä oli darts -areenoiltakin tuttu Ville ”Osuma” Petäjämäki.

Menestysjoukkueiden lisäksi hyviä suorituksia tehtailivat muutkin lahtelaisporukat, joista mainittakoon uutta kansainvälistä sykettä peliinsä saaneet Kaameat Apinat ja MM-kisoista tuttu Touch. Hyvin olivat pelissä mukana myös Liipolan oma joukkue Duracell, sekä aina aktiivinen Ylä-Karjala Kerho, vain muutamia mainitakseni. Päivän parhaat tuuletukset esitti puolestaan suuri yllättäjäkaksikko Kimmo Koskela sekä Esko Kortelainen.

Eestissä järjestetään tämän sesongin aikana vielä useita kaikille avoimia turnauksia, joita voi vilpittömästi suositella matkailuhaluisille. Varsinainen huipentuma koetaan sitten ensi maaliskuussa, kun Tallinnassa järjestetään lajin ensimmäinen EM-turnaus.

Jake Ropponen

Yli-Marolassa taiteillaan tallissa lauantaina

Yli-Marolan kotieläinpihassa järjestetään huomenna lauantaina taidetta tallissa -tapahtuma, joka toimii samalla näyttelyn avajaisena. Tapahtumassa pihassa pidetään päivän aikana kaksi työpajaa, kello 11 ja kello 13, joissa keskitytään graffittimaalaukseen ja yhteisötaiteeseen.
Paikalle saapuvat vieraat pääsevät työpajoissa osallistumaan taiteen tekemiseen. Työpajat vetää Lahden kaupungin elävöittämiseen keskittyneiden Inspis-hankkeen edustajat. Kotieläpinpihan vs. toiminnanjohtaja Anna Puolakka kertoo, että tapahtuma on luonnollista jatkoa viime vuoden Tinga tinga – taidenäyttelylle.
– Tapahtuman ja näyttelyn kantanava ajatuksena on esittää graffitit muunakin kuin vain sotkemisena, ja antaa nuorille mahdollisuus ilmaista itseään.
Kuten viime vuodenkin esillepano, on näyttely myös tällä kertaa auki lauantaista lähtien koko kesän.

Vuosi vuodelta kiireisempää

Puolakan mukaan pihassa on riittänyt yleisöä parin ensimmäisen viikon aikana reilusti, keskimäärin noin 200-300 kävijää päivässä.
– Hyvät kelit ovat varmasti vaikuttaneet tämän kesän kävijämääriin positiivisesti, mutta kävijöitä on ollut vuosi vuodelta muutenkin koko ajan enemmän.

4H –yhdistyksen projektityöntekijä Reetta Tupasela ja vs. toiminnanjohtaja Anna Puolakka sekä äitilammas Lempi karitsansa Tanelin kanssa nauttivat kuumasta kesästä. Tupasela ja Puolakka olivat ilahtuneita pihan runsaasta kävijämäärästä, eikä huomiosta nauttivilla lampaillakaan ollut asiaan valittamista.

Yli-Marola on houkutellut paikalle vieraita myös Lahden ulkopuolelta. Puolakan mukaan tänäkin kesänä kävijöitä idylliseen pihapiiriin on saapunut muunmuassa Hämeenlinnasta ja Helsingistä.

– Usein kuulee ihmisten sanovan, että aivan kuin mummolan pihaan olisi saapunut.

Pihan asukkaina on tänäkin vuonna tuttu kaarti vuohista, lampaista, vasikoista ja alpakoista possuun, kukkoon ja kanoihin sekä uusiin tulokaisiin, Shetlanninponeihin Kaunisrannan Irwyniin ja Kodaan. Puolakka kertoo, että pihan henkilökunta on uudistunut, joten pihan toimintatavoissakin on tapahtunut joitakin muutoksia. Piha pyritään Puolakan mukaan kuitenkin pitämään samanlaisena rentouttavana keitaana kuin edellisvuosinakin.

Työtä harjoittelemassa

Yli-Marolan kotieläinpiha on 4H-yhdistyksen ylläpitämä. Yhdistys järjestää samalla nuorille mahdollisuuden työkokeiluihin ja -harjoitteluihin pihassa. Askeleet eteenpäin- hanke mahdollistaa nuorille monipuolisia töitä eläintenhoidosta ja toimistotöistä kiinteistöhoitoon. Valtaosa tämänkin kevään henkilökunnasta on Yli-Marolassa nimenomaan työharjoittelijoina. Puolakka antaa työharjoittelijoille tunnustusta:
– Tämän pihan toiminta ei pyörisi ilman työharjottelijoiden panosta.

Mikko Blomberg

AJANKOHTAISTA -arkisto

kesäkuu 2018

toukokuu 2018

huhtikuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011