Mitä ihimisekkin sanoo!

Kirjailija Orvokki Autio käsittele Pesärikko – trilogiassaan nuorten ihmisten aikuiseksi kasvamisen ongelmia ja mielenterveyden murtumista kapea- alaisessa maaseutukulttuurissa. Kirjailijan omalle murrealueella Pohjanmaan lakeuksilla elävistä ihmisistä rakentuu Lahden kaupunginteatterin Juhani- näyttämölle sovitettu näytelmä Pesärikko, punaisena lankana määräämisvalta, naapurien sanomisen pelko, häpeä ja välillä ironisen suorapuheinen huumori.

Näyttelijät ovat hyvässä vedossa pohjalaasen murteen kera. Sen ohjaus ja sovitus on teatterin omaan henkilökuntaan kuuluvan Eeva-Kirsti Komulaisen. Hänen roolihenkilövalintansa teatterin omista näyttelijöistä ei voi moittia. Pohjalaisten talojen tuvat ja kammarit huonekalujen ootrauksineen luo kuvaa suuresta ja laajasta ympäristöstä näyttämön taustalla näkyvin viljapeltomaisemineen.

Näytelmän sisin kertoo nuoresta avioliitosta, morsiamen lapsekkaasta uhmasta vanhempiaan kohtaan, nuoren aviomiehen sairaaloisesta mustasukkaisuudesta ja avioliiton kariutumisesta. Tragediastakin huolimatta katsomossa hiipii väkisinkin hymy suupieleen nasevien vuorosanoja kuunnellessa.

Anna Pitkämäki ja Riitta Sorvali Pesärikko-näytelmän tunnelmissa

Nuori aviovaimo ja myöhemmin yksinhuoltaja Armi (Anna Pitkämäki), on jälleen monikasvoinen, avioliittoaan kokemattoman perhetytön jännityksellä odottava 19-vuotias. Toisen näytöksen yksinhuoltajuuden ja murrosikäisten lasten kasvatuksen kanssa kamppaileva, välillä harmaakasvoinen keski-ikää lähestyvä iältään vielä nuori nainen, huomaa, käsiohjelmaa lainaten; ”Minä ittehän täs oon käsittänyt väärin. Orottanut sellaasta mitä ei oo olemassakaan.”

Rakastettu, suuren talon poika ja taksiautoilija on Olavi (Mika Piispa), Larvan talon ainoa poika ja perillinen. Hän kantaa lapsuudessaan näkemäänsä isänsä tapaturmaiseksi sanottua kuolemaa painajaisunissaan. Salaisuus on myös Olavin nuoruuden hairahdus, mistä tietävät kaikki muut, paitsi ei nuori morsian. Piispan roolityö on hermostunutta, vähäisempikin vauhti olisi riittänyt, seestyneet hetket ovat tuokiot hänen metsään kyhätyssä lautamajassaan ja roolin valoisasta osasta.

Kun kylän asioista ei puhuta myöskään Armin perheessä, jää Aution , pohjanmaalaista kirjallisuutta tuntemattomalle, pitkäksi aikaa arvoitukseksi, miksi Isä (Jarmo Helminen) ja Äiti (Leena Kokko – Saukkonen), kaikessa lempeydessäänkin vastustavat tyttären seurusteluaikeita. Ja mitä sitten tapahtuu, nähdään näyttämöllä.
Näyttelijöitten työ on tasapainoista, monen yhteisen työvuoden tulosta. Saukko-Kokkosen toinen pieni rooli kätilönä synnytyksessä, on varsinainen silmänkääntötemppu. Yht´äkkiä sängystä suikertelevasta lakanasta sukeutuukin vastasyntynyt kapaloineen.

Talonväen menneistä asioista ei saa puhua, ne ovat häpeä. Näin on päättänyt miehensä nuorena menettänyt Laimi, Larvan emäntä (Ritva Sorvali). Kun Sorvali istuu avaran tuvan keinutuolissa, nousee katsojalle väkisinkin mieleen Niskavuori-näytelmien vanha emäntä. Ei niin, että hän olisi niistä plagiatio, vaan se on Sorvalin persoonallinen tapa hallita näyttämöä, vaikkapa ääneti istumalla. Talossa ei saisi tehdä mitään aikaisemmasta poiketen. Emäntä ja sairas sisar Ilmi (Mirja Räty), omassa sängyssään, muodostavat oivallisen parin vuoropuheluillaan siitä, mitä talossa ja ympäristössä on tapahtumassa. Rädyn komediallinen lahjakkuus ja persoonallinen ääni eivät kaipaa roolissa liikunnallisuutta, vaan hän hallitsee omalta osaltaan näyttämöä istumalla omassa sängyssään.

Toinen näytös on uudella tavalla perhekeskeinen. Äiti ja lapset elävät ehkä kaupunkimiljöössä Tampereella. Näytös on rauhallisempi kuin ensimmäinen osa, mistä ohjaaja on tehnyt katsojan kannalta liiankin vauhdikkaan tapahtumien aikajakson. Lapset Tiina (Liisa Loponen) ja Lasse, (Jari-Pekka Rautio) kaipaavat isää ja Larvaa. Loponen on kunnon murrosikäinen, joka kaipaa huomiota ja suojelee äidin hemmoittelemaa pikkuveljeä. Ahti (Jussi Puhakka), rehellinen mies, joka haluaisi päästä mukaan Armin elämään, mutta luovuttaa.

Hyvän karrikatyyrin tekee koulupsykologina Maija Rissanen. Toinen näytös korostaa Larvan emännän kautta edelleen naapureitten pelkoa, mitä ihimisetkin sanoo, kun Olavi sekosi ja nimitti itseään puutarhaneuvokseski, sairaalaan joutuminen oli pienempi ongelma.
Juhani-näyttämöllä esitetään hyvää pohjalaasta nykypäivänkin kansanteatteria.

Marja-Liisa Niuranen

AJANKOHTAISTA -arkisto

kesäkuu 2018

toukokuu 2018

huhtikuu 2018

maaliskuu 2018

helmikuu 2018

tammikuu 2018

joulukuu 2017

marraskuu 2017

lokakuu 2017

syyskuu 2017

elokuu 2017

kesäkuu 2017

toukokuu 2017

huhtikuu 2017

maaliskuu 2017

helmikuu 2017

tammikuu 2017

joulukuu 2016

marraskuu 2016

lokakuu 2016

syyskuu 2016

elokuu 2016

heinäkuu 2016

kesäkuu 2016

toukokuu 2016

huhtikuu 2016

maaliskuu 2016

helmikuu 2016

tammikuu 2016

joulukuu 2015

marraskuu 2015

lokakuu 2015

syyskuu 2015

elokuu 2015

heinäkuu 2015

kesäkuu 2015

toukokuu 2015

huhtikuu 2015

maaliskuu 2015

helmikuu 2015

tammikuu 2015

joulukuu 2014

marraskuu 2014

lokakuu 2014

syyskuu 2014

elokuu 2014

kesäkuu 2014

toukokuu 2014

huhtikuu 2014

maaliskuu 2014

helmikuu 2014

tammikuu 2014

joulukuu 2013

marraskuu 2013

lokakuu 2013

syyskuu 2013

elokuu 2013

kesäkuu 2013

toukokuu 2013

huhtikuu 2013

maaliskuu 2013

helmikuu 2013

tammikuu 2013

joulukuu 2012

marraskuu 2012

lokakuu 2012

syyskuu 2012

elokuu 2012

kesäkuu 2012

toukokuu 2012

huhtikuu 2012

maaliskuu 2012

helmikuu 2012

tammikuu 2012

joulukuu 2011

marraskuu 2011

lokakuu 2011

syyskuu 2011

elokuu 2011

heinäkuu 2011

kesäkuu 2011

toukokuu 2011

huhtikuu 2011

maaliskuu 2011

helmikuu 2011

tammikuu 2011